Jokainen kohtaa elämässään kriisejä. Eteen tulee väistämättä vaikeita aikoja.
Nämä ajat voivat tuntua ylitsepääsemättömiltä, mutta voimme myös oppia näiden ansiosta jotain merkittävää.
Vaikeuksien keskellä tulemme huomaamaan, ketkä ystävistä ovat niitä todellisia.
Vaikeuksien edessä moni ystävä väistyy taka-alalle. Tämä ei tietenkään ole väärin, mutta tälläinen toiminta osoittaa ettei kyseessä ollut todellinen ystävä.
Ne oikeat ystävät jäävät elämääsi ja ovat vierelläsi läpi myrskyjen.
Olen elänyt masennuksen kanssa kaksi ja puoli vuotta.
Matka on ollut pitkä ja moni ihminen on lähtenyt pois.
Onneksi on pari poikkeusta.
Olen näistä ihmisistä enemmän kuin kiitollinen.
He ovat oikeita ystäviä. Heidän sydän on kultaa.
Kerrottakoon, että olen nykyään todella huono pitämään yhteyttä.
Nämä ihanat ystävät eivät ole antaneet yhteyden katketa.
Vaikka menee joskus päiviä, viikkoja, jopa kuukausia hiljaisuudesta, tiedämme että meillä on paikka toistemme elämässä.
Todellinen ystävä jaksaa ehdottaa näkemistä viikko toisensa jälkeen, vaikka olen kieltäytynyt toistuvasti milloin milläkin tekosyyllä. Hän kuitenkin tuntee minut ja tietää, etten tarkoita mitään henkilökohtaista.
Lopulta näemme ja juttu jatkuu siitä mihin se on viimeksi jäänyt.
Todellinen ystävä ei kavahda totuudesta.
Hän haluaa kuulla terapiasta, riidoista, väsymyksestä. Koska nämä asiat ovat elämääni.
Häntä ei kiinnosta vaatteeni tai äitini uudet kukkapenkit.
En olisi jaksanut tarpoa eteenpäin ilman ystäviä.
En pysty tarpeeksi kiittämään näitä ihmisiä jotka ovat jääneet vierelleni.
Ei ole mitään suurempaa rakkauden osoitusta ystävältä kuin läsnäolo vaikeiden aikojen keskellä.
Tiedän, että joskus elämä muuttaa suuntaansa ja ajat ovat paremmat.
Ehkä silloin keskustelujen sisältö on monella tapaa erilaista.
Silloin pystyn seisomaan omin jaloin eikä minua tarvitse enää kannatella.
En tule kuitenkaan koskaan unohtamaan aikoja jolloin tarvitsin tukipilareita enemmän kuin mitään muuta.
Me tarvitsemme toisiamme.
