Netin keskustelut poukkoilevat milloin mihinkin suuntaan.
Joukkoon mahtuu aina muutama totuuden torvi sekä mielensäpahoittaja. Soppa on valmis.
Mielipide ei ole vihapuhetta.
Totuus ei ole rasismia.
Mutta onko idiotismi on hyväksyttävää?
Luin viikonloppuna erään isän kirjoittamaa julkaisua sosiaalisessa mediassa.
Julkaisu koski hänen kouluikäistä tytärtään.
Tyttö oli kertonut, kuinka ulkomaalainen mies oli pysäyttänyt hänet ja kaverinsa kadulla keskellä päivää.
Mies oli kysynyt tyttöjen nimiä ja puhelinnumeroita. Hän oli näyttänyt puhelimestaan kuvaa omasta tytöstään ja kehunut tyttöjen ulkonäköä.
Mies oli yrittänyt tyrkyttää omaa puhelinnumeroaan ja kehoittanut tyttöjä lataamaan puhelimiin tiktok sovelluksen.
Tytöt eivät olleet kertoneet nimiään tai antaneet numeroaan ja olivat lähteneet pois paikalta.
Kyseinen juttu oli julkaistu tapahtumapaikan asuinalueen sosiaalisen median ryhmässä.
Julkaisu sai välittömästi paljon huomiota ja kommentteja.
Käsittämättömimpiä kommentteja olivat vihjeet isän rasistisesta kirjoitustyylistä.
Eikö jokainen vanhempi halua tietää jos tälläistä tapahtuu omalla kotikadulla?!
Tarkat tiedot ahdistelijasta ovat paljon enemmän hyödyllisempiä kuin ympäripyöreät kuvaukset.
Julkaisu oli kirjoitettu tunteiden vallassa, ymmärrettävästi. Kenellä ei menisi tunteisiin jos omaa lasta lähestyisi aikuinen mies noin ahdistelevalla tavalla?
Julkaisu ei kuitenkaan tuominnut kaikkia ulkomaalaisia, tarkoitus oli varoittaa ja tuoda tapahtunut asia tietoon.
Lapsia haluaa aina suojella kaikelta pahalta. Sen vuoksi tälläiset julkaisut vihlaisevat sydäntä.
Me aikuiset osaamme pitää puolemme huomattavasti paremmin kuin lapset. Miten turvaton tämä maailma voi nykypäivänä olla.
Aina sitä uskottelee, ettei mitään pahaa voi tapahtua omien lasten kohdalle. Tämä ajattelutapa tietenkin on lähtökohtaisesti täysin väärä!
Meidän aikuisten tehtävä on valmistaa lapsia kohtaamaan maailma. Se ei olekaan mikään helppo tehtävä.
Miten kertoa pahoista ihmisistä lietsomatta pelkoa?
Mene ulos, pidä hauskaa, mutta ole varovainen.
