Tiedämme sanonnan, viha ja rakkaus ovat lähellä toisiaan.
Tämä asia tulee jotenkin hyvin konkreettiseksi eroavien pariskuntien kohdalla.
Miten toisesta voi kaiken hyvän jälkeen tulla niin paha?
Jos on luvannut alttarilla olla toisen tukena niin myötä kuin vastoinkäymisissä, miksi tuo lupaus unohdetaan kun lusikoita jaetaan?
Olen päässyt ja joutunut näkemään aitiopaikalta miten tuskainen avioero voi olla.
Katkeruus ja viha saa yliotteen. Taistelut jatkuvat vuosia.
Vaikka omaisuus ja velat jaetaan puoliksi, ei kaikkea pysty puolittamaan.
Erossa voi olla mukana vuosien muistot, paljon elettyä elämää ja yhteisiä lapsia.
Miten käy lapsille jos vanhemmat eivät pysty eroamaan sovussa? Huonosti.
Lapset joutuvat pelinappuloiksi ja joutuvat väistämättä kärsimään.
Lasten perhe revitään kahtia. Äkkiä se kaikki tuttu ja turvallinen haihtuu tomuna ilmaan.
On kaksi kotia. Vanhempien uudet kumppanit. Vanhempien keskinäiset riidat.
Riitaisan eron jälkeen lasten asema ei ole helppo.
He yrittävät parhaansa mukaan sopeutua.
Jos ihmiset pystyisivät unohtamaan keskinäiset kahnaukset ja pyrkisivät löytämään sovun, elämän eron jälkeen ei tarvitsisi olla jatkuvaa taistelua.
Tiedän, ettei yksikään ero ole kivuton tai helppo.
On asioita joita ei voi antaa anteeksi.
Entistä puolisoa ei tarvitse rakastaa.
Uskon kuitenkin, että elämän jatkumisen kannalta on parempi vaihtoehto olla välinpitämätön jos vaihtoehtona on vihaa ja kamppailua.
Erotessa täytyisi laskea aseet, eikä enää ladata panoksia ja tykittää täydeltä laidalta.
