Nousen arkiaamuisin samaan bussiin, samalta pysäkiltä.
Hassua miten kanssamatkustajista tulee tuttuja vaikka en ole heidän kanssaan vaihtanut sanaakaan.
Samat ihmiset nousevat kyytiin omilta pysäkeiltään ja istuvat tietyille paikoille.
Rutiinit ovat niin turvallisia.
Aamun bussissa on vahvasti läsnä unihiekka ja haukotukset.
Matkaa tehdään vaitonaisena.
Vain harva selaa puhelintaan, suurin osa sinnittelee väsymyksen kanssa ja valmistautuu henkisesti päivään.
Jokainen on menossa jonnekin. Töihin, kouluun, kuka minnekin.
Jos kysyttäisiin, matkustajista suurin osa olisi jäänyt vielä sänkyyn peiton alle.
Onneksi meillä kaikilla on velvollisuuksia, joten joudumme lähtemään ulos väsymyksestä huolimatta
Huomaan pelkääväni siellä bussissa istuessani eniten sitä, että viereen istuu joku joka rikkoo hiljaisuuden ja alkaa puhumaan.
Ajatukset ovat vielä uniset, mutta yritän parhaani mukaan valmistautua tulevaan työpäivään.
Onneksi kanssamatkustajat jakavat yleisimmin toiveen hiljaisuudesta.
Ainoat sanat jotka rikkovat hiljaisuuden ovat ”anteeksi, jään tässä pysäkillä.”
