Muistan miten teininä kuvittelin itsestäni suuria. Haaveilin aikuisuudesta ja kaikesta sen tuomasta vapaudesta.
Miten aikuisena saa tehdä ihan itse kaikki päätökset ja saa elää omanlaistaan elämää.
Miten vähän sitä tiesikään silloin elämästä.
En ollut silloin kaikkitietävänä teininä tietoinenkaan miten paljon vastuuta aikuisuus tuokaan.
Rahan eteen täytyy tehdä kohtuullisen paljon töitä. Eikä ole itsestäänselvyys, että edes saa työpaikan, saati sellaisen mikä tuntuisi mukavalta.
Palkkapäivänä hupenee hirvittävä summa pakollisiin menoihin. Vuokraan, vakuutuksiin, sähköön ja kaikkiin muihin laskuihin.
Aikuisena ei ole ketään muuta huolehtimassa minun asioistani. Ei äiti maksa laskuja tai täytä veroilmoitusta.
Kukaan muu kuin minä itse ei kanna vastuuta kaikesta.
Jos minä en muista ostaa kaupasta vesspaperia, sitä ei itsestään ilmesty kaappiin.
Jos minä itse en muista uusia reseptiä, en saa lääkkeitä haettua apteekista.
Sinä aamuna, kun herää kuumeessa, eikukaan ilmoita töihin minun puolesta, soita lääkäriin ja kyyditse koronatestiin.
Jos minulle suotaisiin sellainen tilanne, että joku toteuttaisi toiveita, haluaisin elää hetken ilman vastuuta.
Pieni tauko arjesta ja kaikista loputtomista velvollisuuksista tekisi hyvää.
