Lähiaikoina somessa on puhuttu pelosta ja turvattomuudesta. Nimenomaan liittyen naisten liikkumiseen yksinään esimerkiksi iltaisin ja pimeään aikaan.
Kaikki sai alkunsa lontoolaisen naisen Sarah Edwardin katoamistapauksesta.
Monelle taitaa olla tuttu sanonta: laita viesti kun pääset kotiin.
Mitä jos viestiä ei kuulukaan?
Huoli alkaa väistämättä nousemaan pintaan.
Tiedostan itse pelkääväni jotain määrittelemätöntä.
Vaikka en koe asuinlähiötämme erityisen turvattomaksi paikaksi, en tykkää lähteä yksin ulos pimeään aikaan.
Minä myönnän kävelleeni yksin pimeällä ja puristaneeni avaimia tiukasti nyrkissä valmiina iskemään ne vastaantulijan kasvoihin tarpeen vaatiessa.
Olen vaihtanut kadun puolta nähdessäni joukon miehiä ja huomatessani olevan ainoa jalankulkija lähistöllä.
Olen lukinnut ulko-oven turvalukon ollessani yksin kotona ja nukkunut kaasusumutin yöpöydällä. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Olen vältellyt ottamasta kontaktia humalassa oleviin ihmisiin.
Olen esittänyt kuuntelevani musiikkia kuulokkeilla.
Olen katsonut ovisilmästä ennen kuin avaan oven.
Olenko välttynyt joltain? En tiedä.
Ajattelen kuitenkin, että aina on hyvä valmistautua. Maailma ei ole kovin kiva paikka.
Ympärillämme tapahtuu pahoja asioita jatkuvasti.
