Sunnuntaihan on perinteinen viikon ”pitkispäivä”, liekö siksi kun silloin on useimmilla aikaa keskittyä juoksuun ihan kaikessa rauhassa. Se, mikä kullekin on pitkis, olkoon tietysti kyseisen henkilön itse määriteltävissä. Itselleni se on lähinnä se, mistä juoksuohjelmani käyttää termiä ”pitkä juoksu” 😀 Tällä kertaa kuitenkin piti löytää aikaa pitkikselle jo lauantaina, koska sunnuntaina oli vuorossa jopa kahdet rippijuhlat. Tuumin, että sen herkkuähkyn jälkeen ei kannata yrittää lähteä yhtään minnekään!
Lähtökohdat lenkille oli vähän heikohkot. Olin säästänyt lenkkiä iltaan, johtuen päivän muusta ohjelmasta ja toisaalta illemmalla ilma jäähtyy aina mukavasti, joten tuollainen lähes puolitoistatuntinen lenkki on huomattavasti mukavampi suorittaa vähän viileämmässä kuin ihan +26 asteessa 🙂 Sain lenkilleni lämpötilaksi sitten n. +23 astetta, että hurja viilennys tuli 😀 No, se nyt ei niin haittaa, kyllä tuossa toukokuun aikana ehti tottua vähän lämpimämpiinkin juoksuihin. Ongelmallisempaa taisi olla se, että olin nukahtanut Juoksija-lehden alle (haha!) parvekkeen kuumuuteen vähän ennen lenkille lähtöä. En tiedä teistä muista, mutta itselleni lenkki päikkäreiden jälkeen on aina vähän nihkeää.
Nihkeää oli lenkin alku nytkin. Sykkeet eivät meinanneet pysyä kurissa ja olo oli jotenkin hirmu hankala ja tukala. Pitäydyin kuitenkin kiltisti juoksussa, enkä vaihtanut kävelyyn kuin vain ylämäissä. Matka taittui ihan hirveän hitaasti. Oli taas niitä hetkiä, kun tuntuu, että koko maailman silmät on tuijottamassa ja ihmettelemässä, että Näyttää siltä, kuin tuo juoksisi, mutta eihän se etene mihinkään. Tosiasia lienee enemmänkin se, ettei ketään kiinnosta ja toisekseen, mitä sitten 😀 Mutta silloin kun ei kulje, niin mielikin alkaa tehdä tepposia ja kaikenlainen negatiivisuus tuppaa valtaamaan alaa. Onneksi lopulta pääsin juoksemaan lennokkaasti pienen pientä alamäkeen viettävää pitkää suoraa, ja sitä myötä positiivisuus nousi taas pintaan, ja päätin, että kyllä tämä tästä vielä kotiin hoidetaan 🙂
Loppumatka menikin sitten ihan sujuvasti, mitä nyt väsy alkoi painaa loppua kohden. Muun muassa lonkissa tuntui ja kuten aina, tuo hidas juoksu tuntuu vain niin hirvittävän raskaalta. Siis tuo sellainen hidas-hidas, kun sykkeet saavat olla korkeintaan tasolla 2, eli minun tapauksessani max. 129. Matkaa tehdessä tosin välillä hämmensi se, että sykkeet olivat ajoittain ihan tolkuttoman alhaalla. En tiedä iskikö minuun jokin käänteinen ns. motarin jälkeinen vauhtisokeus, sillä mielestäni menin ajoittain ihan kohtuullista vauhtia, mutta sykkeeni näytti olevan vain 123. Weird.
Itse asiassa jälkikäteen dataa tiiraillessani huomasinkin, että sykemittarini väitti lenkin maksimisykkeekseni 168, ja se nyt ei tasan tarkkaan ole tapahtunut 😀 Vaatii aikamoista täysillä juoksua ja intervallityyppistä harjoittelua, että pääsen tuollaiseen lukemaan – jos silloinkaan. Eilisellä matelulla se ei mitenkään päin päässyt tapahtumaan 🙂 Että luota tässä nyt sitten enää sykemittariinkaan..
Kaiken kaikkiaan lenkki oli siis mielenkiintoinen, uuvuttava, väsyttävä, vaativa, mutta juoksinpas kenties ekaa kertaa kokonaisen 1 h 15 min (loput 5 min kävelin jäähdyttelynä) 🙂 Alkoikin tämän lenkin seurauksena vähän enemmän jänskättämään, että ehtiikö tässä nyt varmasti kahdessa kuukaudessa saada itsensä puolimaratonkuntoon..! Että jos tuollainen vähän päälle tunnin rykäisy on jo noin vaikeaa, niin miten hemmetissä sitä pitäisi pystyä päälle pari tuntia juoksemaan?? Toivottavasti se puolimaratonin sykerajattomuus auttaa siinä 😀
Yllä lenkin statsit. Keskisyke jäi kyllä ihan hurjan matalaksi tämän tiedon mukaan, mutta mikä onkaan sitten totuus – sitä emme koskaan tiedä 😉
PS. Artikkelin yläosassa oleva maisemakuva oli lenkin loppupuolelta – nätskää oli!
