Elämässä ei ole suurta merkitystä sillä, että kuinka monta kertaa, vaan kuinka monta kertaa nousee ylös. Peruskouluaikoina elämäni koki yhden suurimmista takaiskuista, kun jalkapallokentältä syntyneen alaraajavamman takia urheiluun rakastunut nuori poika aloitti vuosia kestäneen ja yhä kestävän taistelun terveytensä puolesta. Nuorena poikana olin haaveillut urheilevani tulevaisuudessa ammatikseni, mutta yhtäkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta oli epäselvää edes koko arkielämän vieminen eteenpäin. Elämä oli kääntynyt hetkessä lähes täysin ylösalaisin. Vuosia kestäneet sairaalareissut ja aina vain uudet leikkaukset toivat mukanaan valtavia elämänmuutoksia ja etenkin yhden kysymyksen. Kuinka voisin mitenkään täyttää urheilun jättämän aukon jollain muulla keinolla?
Minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa, kun lähdin todenteolla kuntouttamaan itseäni takaisin elävien kirjoihin. Joko jäisin murehtimaan ammattilaisuran menetystä tai ylipäätänsä itse urheilemisen tuomaa suurta nautintoa ja iloa, tai sitten alkaisin miettimään miten muuten voisin olla osa urheilevaa maailmaa. Se oli se mikä minua kiinnosti eikä se ole muuttunut mihinkään tänäkään päivänä. Vuosikymmenen alussa tapasin erinomaisen psykologin, jonka kanssa keskustelimme moneen otteeseen urheilusta miten se vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti minäkuvaani. Psykologi halusi minun muistavan käynneistä hänen luonaan, että yhden asian poisvieminen ei tarkoita, että ei voisi olla jollain toisella tavalla mukana esimerkiksi minun tapauksessa urheilussa. Niillä käynneillä oli lopulta tulevaisuuteni kannalta massiivinen merkitys, koska päädyin vähän kuin vahingossa työkseni kirjoittamaan urheilusta, ja vuosienkin päästä olen yhä samoilla vesillä.
Vielä tänäkin päivänä terveyshuolet ovat mukana jokapäiväisessä elämässä, mutta ilman näin suuria vastoinkäymisiä en olisi sellainen ihminen mitä olen tänä päivänä. Erityisesti henkisesti olen ottanut isoja askelia eteenpäin, ja vaikka alunperin urheilun jättämää aukkoa oli lähes toivotonta saada täytettyä jollain muulla, olen päässyt olemaan lopulta urheilun parissa niin paljon kuin vain haluan. Urheilu oli lapsena henkireikäni, urheilu on henkireikäni tänään ja niin se on varmasti myös tulevaisuudessa. Haluaisin itse toki mennä pelaamaan tennistä, jalkapalloa ja monia muita lajeja, mutta terveyteni ei mahdollista sitä vielä. Se päivä silti koittaa, ja omasta työnteosta eikä motivaatiosta paluu jää kiinni. Tasaisella maalla kävely on oikeastaan ainoa mitä voin tehdä säännöllisesti.
Sivuston jokaiselle lukijalle loppuun hyvänä muistutuksena, että yhden oven sulkeutuminen tarkoittaa sitä, että joku toinen ovi avautuu. Meille jokaiselle on kullanarvoista omata sellaisia asioita, joiden avulla jaksamme myös vaikeat ajat. Urheilu on tuonut minulle ensin itse urheilemalla ja sen jälkeen kirjoittamalla sellaista iloa mitä en muualta onnistu saamaan. Ilman läheisiä ja oikeiden ihmisten kohtaamista moni asia olisi mennyt eri tavalla.
