Treeniblogi

Kun urheilijasta tuli läski

Tervetuloa blogiini. Kerron tässä blogissa omasta matkastani liikunnan parissa joka on aina ollut enemmän tai vähemmän läsnä omassa elämässä. Siitä saanen kiittää äitiäni, joka on ollut aina todella liikunnallinen ja se sama elämäntapa tarttui sitten myös minuun. Isä sen sijaan viihtyi ja viihtyy edelleen sohvalla sipsipussin kanssa. Niinkuin kai jokainen meistä joskus, minäkin.

Aika lienee kullannut muistot, kun muistelee sitä ihanaista 90-luvun alkua, jolloin sitä itse pystyi jo liikkumaan omin jaloin ilman apua eikä kompuroinut enää jokaisella askeleella. Siitähän se sitten piti alkaa ottamaan ilo irti. Ulos tuli mentyä käytännössä 4-vuotiaasta alkaen heti kun kykeni ja sisään ei tultu kun syömään ja silloin kun oli pakko. Ja yleensä mustelmilla. Pitihän se kokeilla omia fyysisiä rajoja erityisesti opettelemalla fillaroimaan. Jokainen varmaan muistaa, että sen aloitteleminen on aika rupista ja mustelmaista hommaa, enemmän tai vähemmän. Muistan oman siskon fillarointi opettelusta sen verran, että kerran sen piti kääntyä vasemmalle, mutta se kääntyikin oikealle ja ajoi suoraan rappuset kellariin. Sitten olikin pää mustelmilla muutaman viikon. Ainakin omasta puolesta tuntuu siltä, että lapsia ei enää näe pihalla leikkimässä ja jos näkee, niin ne ovat äidin 50 sentin narun päässä. Mitähän noistakin tulee?

Eli käytännössä siis lapsuus meni kokoajan pihalla jotain puuhatessa. Talvet lumilinnoja tehden tai Stiga mäessä laskien. Ensimmäinen kosketus varsinaiseen urheilemiseen tuli joskus 7-vuotiaana kun liityin kesäliigaan pelaamaan futista. Kuuleman mukaan se ei ollut kaunista katsottavaa alkuun, mutta koska olen päättäväinen ja itsepäinen luonne, päätin silti opetella jalkapalloa. Se tosin jäi sillä kertaa pelkkään kesäliigaan. Ei minusta kyllä jalkapalloilijaa tule – eikä tullut. Noihin samoihin aikoihin sitä uskalsi pikkuhiljaa vetää hokkarit jalkaan ja tietenkin alkuun tuli lyötyä pää muutamaan kertaan jäähän, ilmeisesti mitään aivovammaa ei ole tullut. En ainakaan itse huomaa…. Luistelu vei mennessään. Huomasin nimittäin aika nopeasti olevani erittäin nopea luistelemaan. Ei muut meinaneet saada kiinni ja olikin kivaa painella kentällä menemään. Aloin siis nauttia urheilusta ja erityisesti siitä, että olen todella hyvä siinä. Koulussa minut myös laitettiin juoksemaan, sillä nopeat jalat toimivat ilman luistimiakin. Aloin osallistumaan paikallisiin juoksukisoihin, yleensä 60 metriin, sillä nopeat pyrähdykset olivat mun juttu. Yleensä löysin itseni viiden joukosta, mikä ei ihan huonosti ollut, sillä en treenannut siihen mitenkään erityisen paljon. Okei, myönnetään, en minä ihan aina pihalla ollut. Joskus tuli myös nyhrättyä vaan kotona.

Olin siis saanut kipinän liikkumiseen jo hyvin nuorena. Tykkäsin olla pihalla ja touhuta ja huomasin olevani vielä aika hyvä yleensä siinä mitä teen. Ja tajusin olevani myös erittäin kilpailuhenkinen. Ehkä vähän liiankin. Inhosin häviämistä ja rakastin ja rakastan edelleen voittamista.

Noin 10-vuotiaana löysinkin siis oman urheilulajini – koripallon. Muistan kun koulun alkaessa yksi luokkakaveri kertoi, että oli juuri aloittanut koripallon ja sinne tarvitaan lisää pelaajia. No minäpä siitä ajattelin että nyt mennään ja koripallo veikin mennessään. Sain aika nopeasti paikan, vasen laituri. Olenhan vasenkätinen sekä nopea juoksemaan. Näillä valttikorteilla sitä sitten jallitettiinkin vastapelaajia kun niitä ei oltu opetettu pysäyttämään vasenkätistä. Hyvinä aikoina tuli tehtyä yli 20 pistettä per peli keskiarvolla.

Koripallo oli myös pitkälti elämäntapa. Harjoituksissa käytiin 3-5 kertaa viikossa ja omallakin ajalla sitä pelattiin. Reissuja tehtiin ympäri Suomea erilaisiin turnauksiin ja ne ne vasta nuorille pojille jänniä olivatkin. Olihan niissä myös tyttöjoukkueiden edustajia, joita sitten illan diskoissa tanssitettiin. Kerran tehtiin myös pelireissu Ruotsiin Norrköpingiin. Se se olikin mielenkiintoinen reissu. Todella iso turnaus jossa oli osanottajia kaikista Pohjoismaista. Ei mennyt huonosti sekään reissu sillä kulta meille. Hassuinta siinäkin oli, että kultapeli käytiin itseasiassa meidän joukkueen kesken. Olimme siis lähteneet reissuun kahdella joukkueella ja molemmat päästiin finaaliin. Tuohonkin aikaan Suomessa siis elettiin jonkinlaista korisbuumia. Ainakin meidän kaupungissa. Ei ollut susijengiä silloin. Meillä lienee laukaisijna toimi Michael Jordan ja Chicaco Bulls, joita siihen aikaan mediassa hehkutettiin – Space Jamia unohtamatta.

Vieläkin muistelen koripalloaikoja kaiholla. Tuntui että elämällä oli jokin tarkoitus – urheilullinen sellainen.

Talvet muuten tosiaan menivät koripallon parissa ja kesät tuli harrastettua uimahyppäämistä sekä ahkeraa fillarointia. Milläpä sitä muuten olis liikuttukaan.

 

Siinä sitten kun puberteetti ja kiinnostus naisiin sekä kapinahenkisyys alkoivat ottaa miehestä ylivallan, alkoi koripallo valitettavasti jäämään. Tilalle tuli ainakin hetkellisesti alkoholi, tupakka ja nahkarotsi. Elämä oli Rock´n roll silloin. Villi ja vapaa.

Päihteet saivat kuitenkin jäädä siinä 17 ikävuoden kynnyksellä ja tilalle tuli erittäin ahkera fillarointi. Minusta oli kivaa vain fillaroida kymmeniäkin kilometrejä päivässä.

Sitten rakastuin. Ensi rakkaus oli saapunut elämääni. Silloin sai kaikki jäädä ja ainoastaan nyhjääminen tämän kauniin naisen vieressä kiinnosti. Silloin sitä en tiennyt, mutta alamäki oli pikkuhljaa valmis alkamaan. Erohan siitä tuli reilun vuoden jälkeen ja se oli nuorelle miehelle kova paikka. Viina maistui monta kertaa viikossa, tupakkia paloi aski päivässä ja nuudeli oli se, millä itsensä hengissä piti. Urheilusta ei ollut mitään tietoa. Olin tässä kohtaa noin 19-20 vuotias. Illat menivät kuppilassa ja naama alkoi turvota kuvissa. Kameraa siitä syytin. Tai peiliä. Vaakaan en edes katsonut. Eihän siellä olisi ollut mitään pelättävää. Samoihin aikoihin aloin muuttamaan musikaalisen osaamisen rahaksi, eli aloin tehdä kaikkaa ympäri Suomea trubaduurina. Olin siis musiikin ohessa ollut aina todella musikaalinen, pääsoittimena kitara, rummut sekä laulu. Sävellän myös paljon kappaleita.

Mutta, sitten kun alkoi huomaamaan, että en kyllä näytä promokuvissa en sitten yhtään hyvältä. Ei vaikka mikä ammattilainen räpsisi kuvia. Aina sama pallonaama tulos. Oli aika mennä vaa´alle. Tulos oli 103 kiloa. Pituuttahan minulla on noin 180 senttiä eli tuossa oli ainakin about 15-20 kiloa pelkkää läskiä.

 

Ajattelin, että nyt on tultava muutos. Eihän tästä tämmöisestä mitään tule.

Aloin sanomaan kaikille ryyppykavereille ei ja elämästä tulikin hetkittäin melko yksinäistä, mutta täytin sen ajan salilla käymisellä sekä musiikillisen urani kehittämisellä. Pikkuhiljaa sain myös kavereita, jotka olivat myös musiikillisia.

Mennessäni salille ekoja kertoja, elin edelleen siinä harhaluulossa, että olen yhtä rautaisessa kunnossa kuin teini-iässä. No en muuten ollut. Salilta kun lähti niin huimasi niin, että meinasi aina taju lähteä. Pumppu oli niin kovilla. Samoihin aikoihin laitoin myös ruokavalion uusiksi ja kiinnostuin karppaamisesta. Huomasinpa myös, että kun jätin gluteenin pois niin jatkuva flunssa sai lähteä. Olin siis gluteenille yliherkkä. Enkä käytä sitä tänäkään päivänä.

Sitkeästi jaksoin käydä salilla ja ylläpitää karppausta ja suunnilleen puolessa vuodessa lähti noin 12 kiloa painoa pois. Enää oltiinkin siis noin 90-kilossa. Lisäsin enemmän aerobista liikuntaa aloittamalla juoksun ja pääsinkin 87 kiloon. Koskaan sen jälkeen paino eo olekaan noussut yli 90 kilon. Minulla ei tullut koskaan sitä vaihetta, että kilot palaisivat takaisin. Ehkä se johtui siitä, että ylipäätään ne kilot taisivat olla enemmän tai vähemmän väliaikaisia.

Sitten tuli taas nainen… Ja kuntosali sai jäädä. Suhde  oli myrskyisä ja ero siitäkin tuli. Tällä kertaa en jäänyt viinan päälle makaamaan vaan aloin samantien urheilemaan entistä enemmän.

Sain tässä kohtaa tarpeekseni Suomesta erinäisistä syistä ja päätin lähteä maasta. Olin tässä kohtaa ollut oikeastaan pari vuotta selvinpäin mutta muutto rantakohteeseen toi drinkit tiheämpään käyttöön ja salilla käynnistä ei ollut puhettakaan. Olinhan ns. lomalla. Koska kohteessa oli todella kuuma, ei ruoka oikeastaan maistunut ja painoa lähti ekan kesän aikana noin 12 kiloa. Olin siis riutunut noin 76-kiloiseksi. Eikä semmoinen riutuminen mitenkään erityisen tyylikkäältä näytä.

Oikeastaan enemmän tai vähemmän pari vuotta meni näissä merkeissä, mutta koska olin tullut jäädäkseni ulkomaille, ei rantaelämä voinut ikuisesti jatkua. Taas tuli nainen kehiin, mutta tällä kertaa hyvä sellainen. Aloimme käymään yhdessä salilla ja erinäisillä liikuntatunneilla. Aloitimme myös vaeltamisen. Olemmekin käyneet vaeltamassa ympäri Eurooppaa vuorilla sekä metsissä. Todella mukava harrastus jota voin suositella kaikille luonnon ystäville.

Nyt elämme tätä päivää ja liikunta on todella suuri osa elämää. Käyn noin 2-4 kertaa viikossa liikuntatunneilla sekä pikkuhiljaa pääsen taas koripallon pariin. Viime vuoden jälkeen en ole voinut juosta, sillä koko vasen jalka tulehtui pahasti ilman mitään syytä. Olin 2 kuukautta liikuntakyvytön. Siitä lisää toisessa tekstissä.

Nyt olen siis aika pitkälti tyytyväinen itseeni. Painoa on noin 85 kiloa,  harrastan säännöllistä liikuntaa, syön terveellisesti ja vierelläkin on nainen, joka tukee minua. Ja koripallokentätkin pia kutstvat pian luokseen.


  1. Valitse haluamasi ilmaiskierrokset
  2. Siirry kasinolle ja rekisteröidy
  3. Kokeile onneasi ilman talletusta
  4. Ilmaiskierrokset uusille asiakkaille


Edellinen kirjoitus

Minun suhtautuminen liikuntaan

Motivaation Puute Ja Nadia Ammouri
Seuraava kirjoitus

Motivaation puute

Uusimmat Treeniblogit

Viikko 8

Nothing to see here..! 😀 Ei siis todellakaan mitään raportoinnin arvoista viime

Työntekijän muistaminen

Monesti esimerkiksi opettajille ja päiväkodin tädeille ostetaan pieniä lahjoja jouluksi.Kiitoksena kuluneesta lukukaudesta.Olen