Huh huh! Pian on ensimmäinen viikko takana ”paluuta arkeen”, eikä oikein vieläkään meinaa olla mieli mukana. Oli niin järjettömän huippu kesäloma Bulgariassa, etten olisi millään tahtonut sieltä pois. Ja nyt ainoastaan tahtoisin takaisin! Kateellisena ajattelen niitä ihmisiä, jotka sai jäädä sinne vielä aurinkoon, rannalle, altaalle, herkullisen ruoan ääreen..! Ja sitä paitsi siellä oli erittäin kelpo paikallinen musakanava nimeltä Magic, jota kuunneltiin aika pitkälti aina kun huoneessa oltiin. En muista soiko siellä mikään nykyaikainen musiikki koskaan, mutta erittäin kiitettävästi soitettiin ah-niin-ihanaa kasaria ja ysäriä <3
Noh mutta, koitanpas jälleen repäistä itseni nykypäivään 😊 Tulin juuri lenkiltä, viimeiseltä sellaiselta ennen sunnuntaista puolimaratonia. Ja oh boy oh boy, pelottaa ihan sikana. Reissussa tuli tosiaan vähän vähemmän juostua kuin mitä suunnittelin: vain 4 kertaa (eikä niistäkään sitä yhtä melkein lasketa, kun kesti vain 18 min..). Heti reissun jälkeen maanantaina kävin tunnin lenkillä, ja vaikka se periaatteessa voisi myös luoda uskoa sillä, että aerobisen jaksamisen puolesta se oli oikein kiva lenkki ja sujui melkein kuin unelma, niin sitten taas tuo fyysinen jaksaminen – o-ou. Toiseen tassupohjaan sattui aina välillä sellaisella plantaarifaskiittimaisella tavalla, loppulenkistä lonkkiin koski, myös molemmissa pohkeissa/säärissä tuntui eri osissa erilaisia ns. epänormaaleja tuntemuksia. Kuin helkatassa pystyn vetää siihen nähden tuplamäärän ja vielä enemmän ihan heti kohta tuossa tuokiossa?? Sanalla sanoen olen kauhuissani.
Kaikista eniten pelkään, että lopputulema on DNF, Did Not Finish. Toisaalta taas, kun järjellä asiaa ajattelen, niin miksi ihmeessä se olisi niin kamalaa? Aina nyt ei vaan onnistu. Eikä todellakaan aina ihan ekalla kerralla. If it was easy, everybody would do it. Ja joka tapauksessa olisin ja olenkin ylittänyt itseni, olenhan juossut tänä vuonna enemmän kuin koskaan ennen, ja saanut jopa 100 km:n kuukausirajan ylitettyä. Ja ainakin olen sitten yrittänyt, toivottavasti oppinut jotain, ja ensi kerralla voin tehdä comebackin ja olla kovempi, parempi, nopeempi, vahvempi – HA! (kyllä, lainasin juuri Cheekiä) Olisin myös voinut maata sohvalla tämän koko ajan, mutta sen sijaan olen juossut loppukesää lukuun ottamatta hyvin tunnollisesti juoksuohjelman mukaan 3-4 kertaa viikossa. Se on se matka, ei päämäärä. Mutta vaikka järki sanoisi mitä, niin yritä nyt sitten.. sydämelle? sielulle? tunteelle? no sille toiselle kaverille saada sama uskoteltua 😀
Hassua, että alun perinhän ilmoittauduin tuohon juoksutapahtumaan vähän sellaisella hälläväliä-asenteella, ajatuksin ”katsotaan nyt miten käy”, ”eihän se kustanna kuin 30 € ja senkin saan hoidettua Smartumeilla, katsotaan sitten lähempänä osallistunko oikeasti vai enkö”. Nyt en sentään enää voisi kuvitellakaan poisjääntiä vaikka suoriutuminen onkin epävarmaa, joskin ajatuksissa on kyllä pyörinyt, että oisihan sitä voinut vähän pidempäänkin pohtia 😀 Joka tapauksessa, surkuttelu ja missä lie itsesäälissä rypeminen ei ole koskaan johtanut mihinkään, joten nyt on 2 pv aikaa takoa päähän onnistuneita mielikuvia, maaliin saapumista ja rennonletkeää jolkottelua itse juoksun ajan 😊
Realistisesti täytyy toki myös ymmärtää, että kun kunto ei ole täydellinen, niin loppumatkasta tulee tuskaa. Se tulee varmasti sattumaan ja kuten isot juoksijat on sanoneet, niin se juostaan päällä (okei, ovat puhuneet maratonista, mutta tuntuu siltä, että tämä puolimaratoni on mulle maratoni :D), mutta se on sitten sen ajan murhe. Olen aika huono luovuttamaan sitten kun jotain olen kunnolla päättänyt, joten luotan siihen, että osaan psyykata pääni kuntoon sitten juostessa, jos sen aika tulee. Toisaalta myös toivottavasti osaan antaa periksi tarpeeksi ajoissa, ettei mikään paikka prakaa lopullisesti. Tai no, lopullisesti ja lopullisesti, mutta en hirveästi tahtoisi mitään saikkuja tähän väliin, mulla on jo uudet suunnitelmat jatkoa ajatellen.. 😀
