Olemme eläneet jo monta kuukautta poikkeuksellisia aikoja. Poikkeustila on vaikuttanut ihmisiin eri tavalla. Samaan aikaan jotkut ovat jatkaneet töitään entiseen tapaan ja toisten elämä on lähes seisahtanut.
Niillä ihmisillä joilla työt ovat kenties loppuneet kokonaan, ovat lomautettuina tai etätöissä, sosiaalinen kanssakäyminen toisten kanssa on saattanut olla minimaalista.
Mitä käy, kun meiltä karsitaan ne asiat, jotka ovat ennen olleet itsestäänselvyyksiä?
Kun tulee aika, ettei aamuisin raahaudukaan työmaalle aamun ruuhkabussissa, keskustele aamukahvilla työkavereiden kanssa, juokse töiden jälkeen kiireesti harrastamaan tai käy päivällisellä lempiravintolassa, saatamme kokea todellista tyhjyyttä ja yksinäisyyttä.
Jokaisen kokemukset ovat tietenkin yksilöllisiä.
Toinen nauttii rauhasta ja omasta ajasta, kun taas toinen voi todella kärsiä tilanteesta.
Pohdin tätä asiaa ja kulunutta kevättä eilen.
Lähdin käymään kaupungissa bussilla ensi kertaa moneen kuukauteen.
Bussi oli lähes tyhjä, kaupunkikin oli pelottavan autio.
Näin ystävääni, mutta tapaaminen oli erilainen. Emme halanneet kuten yleensä.
Niin hyvältä kuin tuntuikin olla sosiaalisessa kanssakäymisessä ystävän kanssa, pieni pelko oli läsnä. Onko sallittua nähdä toista ilman pakottavaa syytä?
Oliko liian aikaista lähteä kotoa pois, kun ei olisi ollut pakko?
En soimannut itseäni liikaa, koska tunsin iloa päästessäni edes hetkeksi kotoa pois.
Jäin miettimään tulevaisuutta. Tämä poikkeuksellinen aika muuttaa varmasti monia asioita.
En usko, että maailma koskaan palaa täysin entiselleen.
Tästä seuraa varmasti jotain uusia normeja. Meidän täytyy hyväksyä ne. Maailma muuttuu jatkuvasti, halusimme sitä tai emme.
