Olen alkanut vasta viimeaikoina hyväksymään persoonallisia piirteitäni.
Muistan teininä valinneeni vaatteeni niin etteivät arpeni vahingossakaan näy.
Muistan kuinka vältin hymyilemistä ja nauramista jotta naururyppyni eivät syvene.
Olen hävennyt hymykuoppiani, koska muilla ei ole ollut sellaisia.
Vasta kun opin ymmärtämään, että erilaisuus on rikkaus, olen alkanut arvostamaan persoonallisia piirteitäni.
Minulla on solisluun alla iso arpi joka on tullut leikkauksesta.
Arpi on näkyvällä paikalla ja parannuttuaankin kohtuullisen kookas.
Ilman tehtyä leikkausta, tuskin eläisin.
Ei arpi merkitse mitään jos se on pelastanut henkeni.
Ranteessa minulla on palovammasta aiheutunut arpi.
Sain sen pelastaessani liskoamme terraariosta.
Terraarion lamppu räjähti rikki ja riensin nostamaan liskoa pois jottei se satuttaisi itseään siruihin. Ranteeni osui kuumaan lasinsiruun joka poltti jäljen ihoon.
Hymykuopat olen perinyt äidiltäni. Ne ovat osa minua ja tekevät hymystäni näköiseni.
Surullista, miten epävarma olen ollut joskus itsestäni.
Yksityiskohdat ovat juuri niitä asioita jotka tekevät meistä omannäköisiämme.
Täytyy osata rakastaa itseään kaikkine arpineen ja ryppyineen.
Elämä jättää jälkensä kehoomme, kannetaan ne ylpeydellä. Tuskin kukaan selviää haavoitta.
Hyvä teksti! Tuo on niin totta. Mihin kaikkeen turhaan murehtimiseen sitä onkaan nuorena käyttänyt aikaansa, vain koska on ollut epävarma. Ja ihan turhaan. Sitä paitsi minä esimerkiksi olen aina tykännyt tosi paljon hymykuopista 🙂 Sitä kait vaan on itselleen aina erityisen ankara, eikä ehkä huomaakaan, että se mikä itselle aiheuttaa epävarmuutta, onkin jonkun toisen mielestä todella viehättävää 🙂