Se tunne, kun petyt joka aamu herätessäsi kellon soittoon. Tunnet pettymystä siitä, ettet kuollutkaan yön aikana.
Olen kirjoittanut useaan otteeseen masennuksestani ja siihen liittyvästä väsymyksestä.
Vaikka väsymys on loputonta, koko päivän kestävää, ovat aamut pahimpia.
Käyn mielessäni aikamoisia taisteluita arkiaamuisin.
Mietin joko tänään on sairasloman aika.
Ajatukset ovat ihan todellisia.
Väsymys on jotain niin ylitsepääsemätöntä.
Mietin koko aamun luovuttamista. Taistelen oman mieleni kanssa siihen saakka kun astun työpaikan ovista sisään, silloin tiedän etten voi luovuttaa vielä tänään.
Jos herätyskellon vieressä olisi ase, ei tarvittaisi montaakaan herätystä kun tarttuisin aseeseen kellon hiljentämisen sijaan.
Vertaus on ehkä raju, mutta yritän sanoittaa niitä tunteita, mitä masennuksen aiheuttama väsymys on. Se ei ole sellaista tavallista aamutokkuraa.
Jos puhun väsymyksestä avoimesti, saan usein kehoituksia nukkua enemmän.
Olen kuullut tuon jopa lääkärin suusta.
Olisipa asia niin helposti ratkaistu!
Minun väsymykseni ei kuitenkaan johdu unettomuudesta tai univelasta.
Olen väsynyt vaikka nukkuisin kellon ympäri.
Olen elänyt tämän vaivan kanssa jo pitkään ja tavallaan oppinutkin sietämään sitä.
Välillä kuitenkin tulee kiukku ja viha. Suututtaa etten ikinä herää ilman herätyskelloa. En tunne ikinä virkeyttä aamun sarastaessa.
Haluan uskoa, että tämä kuuluu masennukseen. Toivon todella, että joskus tämäkin vaihe on muisto vain.
Alitajuntaisesti kuitenkin pelkään. Pelkään luovuttavani. Silloin en tietäisi onko tämä vain vaihe.
Onneksi olen päättäväinen ihminen ja olen aika kurinalainen. Ilman vahvaa tahtoa, väsymys olisi vienyt voiton jo ajat sitten.
