Pääsiäinen pyhineen on tuntunut pitkältä.
Tiedätte minun inhoni sunnuntaita kohtaan, nyt on tuntunut että on eletty jo monta sunnuntaita putkeen!

Kaikilla on välillä niitä aikoja.
Heräät aamulla ja olet jo valmiiksi ärtynyt.
Suoriudut päivästä hammasta purren ja illallla kyyneleet painavat silmäkulmissa.

- Teksti jatkuu mainoksen jälkeen -



Joku kantaa mukanaan raskasta taakkaa joka tuntuu murskaavan alleen.
Toinen elää elämäänsä pelon kanssa ja kolmas taistelee mielenterveytensä kanssa.

Kaikilla on oma painolastinsa, eikä kipuja voi verrata.
Miten sitä löytääkin aina tarmoa jatkaa eteenpäin vaikka oikeasti haluaisi vain jäädä sänkyyn makaamaan?
Pakko sen on olla jotain sisäsyntyistä sisukkuutta.

Omassa elämässäni päivät ovat muistuttaneet toisiaan jo liian pitkän aikaa.
Sama pyörä pyörii ympyrää herkeämättä.
Tänään meikkasin ihan vain siitä syystä, että tuntisin olevani edes vähän enemmän elossa.
Kun hiihtää päivästä toiseen meikittä niissä samoissa kotivaatteissa, alkaa olo olemaan aika homeinen lopulta.
Meikkaaminen ei tuo elämään sisältöä, mutta se antaa valheellisen kuvitelman siitä, että tässä päivässä on mahdollisuus.

Voiko ihminen ikävystyä hengiltä?
Voiko ahdistus tukehduttaa?