En välitä viljellä sivistyssanoja.
Mutta, olen introvertti.
Millä muulla sanalla sitä kuvaisi?
Pidän yksinolosta. Tarvitsen sitä.
En välitä viettää aikaa suuressa joukossa.
Sosiaalinen kanssakäyminen verottaa voimia. Välillä kohtuuttomasti.
Miettiessäni lapsuuttani, huomaan jo pienestä pitäen piirteitä introvertista.
En ole ikinä ollut omassa paikassani ryhmässä. Minulla ei ole ollut kaveri porukoita vaan olen liikkunut pääosin kahdestaan kavereiden kanssa.
Kammosin joukkuepelejä, kaverisynttäreitä, ryhmätöitä.
Lapsena pieni ahdistus toisia kohtaan pistettiin aina ujouden piikkiin.
Aikuisena olen ymmärtänyt etten olekaan ujo, viihdyn vain omissa oloissani.
Sosiaalisissa tilanteissa olen ehdottomasti tarkkailija. Seuraan muita ihmisiä, heidän eleitään, ja kuuntelen. Osallistun keskusteluun, mutta en ole ensimmäisenä äänessä.
Pohdiskelen paljon.
Mielessäni on lukuisia to do listoja. Havainnoin tapahtumia ja jään miettimään asioita pitkäksikin aikaa, monelta eri kantilta.
Suunnittelen etukäteen. Koska en välitä väkijoukoista, minulla on esimerkiksi ososkeskuksia varten laadittu valmis suunnitelma mitä haen ja mistä, jotta reissu sujuu mahdollisimman mutkitta.
Ihminen joka on luonnostaan sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut, ei ymmärrä sitä väsymystä jota introvertti tuntee jouduttuaan viemään itsensä äärirajoille sosiaalisissa tilanteissa.
Se tunne kun sulkee kotioven perässään ja tietää saavansa olla ihan vain itsekseen.
Yksinolo on rentouttavaa.
