Olin ammattillisessa kuntoutuksessa kuluneella viikolla.
Prosessiin kuuluu paljon tilanteeni selvittelyä, paljon kyselyjä, haastatteluita ja testejä.
Kävimme läpi tuloksia ja vertasimme niitä aiempiin.
Vastauksista kävi todella ilmi työkyvyttömyyteni syy.
BDI masennuskyselyn pisteet olivat huippuluokkaa.
Ei hurraamista ollut myöskään elämänlaatua koskevissa mittareissa.
Ohjaajan kanssa puhuttiin ristiriidasta kohdallani.
Vaikutan hyvinkin positiiviselta ja jopa pirteältä ulospäin.
Mikään olemuksessani ei anna viitteitä terveydentilastani.
Tiedänhän minä sen. Osaan vääntää sievän tekohymyn, olla tekopirteä, sosiaalinen ja suorittaa kanssakäymisiä.
Sisällä huutaa tyhjyys ja mieleni maisema on todellisuudessa hyvinkin synkkä.
Olen masentunut.
Vaikka monet asiat ovat helpottaneet ja elämä ei pyöri pelkästään masennuksen ympärillä, aloin miettimään onko masennus sittenkään helpottanut.
Ainakin testitulokset näyttävät melkein päinvastaista. Mieleni on paperilla synkempi kuin koskaan.
Ehkä olen vain tottunut masennukseen matkakumppanina?
Aikaa on kulunut eikä värien haalistumista enää havaitse.
Harmaasta on tullut normaalia.
Joskus pelottaa, että unohtaa menneisyyden.
Mitä sitten, kun tulee päivä etten muista miltä elämä ilman masennusta tuntui?
Toivoisin saavani herätä aamulla ilman uupumusta. Haluaisin pystyä nukkumaan väsymyksen pois.
Kunpa voisin nauraa kissavideoille niin, että mahaan sattuu.
Muistaisinpa miltä ilo tuntuu kupliessaan rinnassa.
Voisinpa ajatella arkisia asioita ja murheita kuoleman sijaan.
Mitä tämän kaiken tyhjyyden tilalla oli ennen?
Olisipa masennus vain tahdosta kiinni.
Juoksisin maratonin, ryöstäisin pankin, lopettaisin tupakanpolton tai mitä vain, kunhan saisin olla terve.
Rakas jumala, minulla on vain yksi toive.
Jos olet olemassa, kuulethan toiveeni.
Enkö ole kulkenut masennuksen kanssa jo tarpeeksi pitkään? Voisiko se jo päästää irti minusta.
