Olen elänyt lapsesta lähtien nähden alkoholin sairastuttavan läheisiäni.
Suvussani on useampia alkoholisteja.
Olen nähnyt miten viina vie miehen hautaan ja hoitolaitokseen.
Olen joutunut näkemään millainen sairaus alkoholismi on. Se on kauheaa juopolle, mutta niin on läheisillekin.
Suomessa jokaisella on itsemääräämisoikeus.
Saamme juoda viinaa kirroosiin asti ja sen yli.
Kukaan ei voi laittaa korkkia kiinni toisen puolesta.
Entä sitten kun viina vie kyvyn huolehtia itsestään?
Kun rahasi varastetaan, kämppäsi keikataan?
Makaat omassa kusisessa sängyssäsi kun talosi putket ovat jäätyneet eikä ole kykyä lämmittää takkaa.
Jääkaappi huutaa tyhjyyttään ja puhelimesi on viety.
Asut keskellä korpea etkä saa yhteyttä ulkomaailmaan.
Keittiön pöydällä on kotihoidon viestivihko jossa viimeiset merkinnät parin viikon takaa.
Olen nähnyt miten yhteiskunta nostaa kädet pystyyn ja jättää juopon oman onnensa nojaan.
Mitä sitten käy? Kuka huolehtii tuosta ihmisestä jolle pullo on ainoa tuki ja turva?
Perhe.
Vaikka perhe olisi eläkeiässä olevia sisaruksia, vastuu on heillä.
He yrittävät elää omaa elämää toisaalla, huolehtia jotenkuten myös veljestä joka tarvitsisi jo laitoshoitoa.
Se alkoholistikin on aina jonkun lapsi. Monesti myös sisko, veli, puoliso, vanhempi.
Alkoholismi koskettaa sairastuneen lähipiiriä rankalla kädellä.
Aina kuulee ympäriltä tuomitsevia kommentteja, miten juoppojen hyysääminen vain mahdollistaa juomisen jatkumisen.
”Jättäsivät oman onnensa nojaan, antaisivat kuolla.”
Rehellisesti, kuinka moni pystyisi elämään sen tiedon kanssa, että läheinen kuoli koska minä en jaksanut auttaa?
Minä uskon, että mullan alla olisi enemmän tungosta jos perhe ja läheiset luovuttaisivat.
Aina on toivoa. Tänä päivänä ei kuitenkaan ole helppoa saada asianmukaista hoitoa päihderiippuvuuteen.
Pitkät, kuukausien jonot eivät auta riippuvaista raitistumaan.
Sinne katkaisuun ei pääse korkin laittamalla kiinni ja pyytämällä apua.
Alkoholisti on pohjasakkaa, ei hän saa hoitoa sairauteensa tarvitsemallaan tavalla.
