Olen vuodenvaihteen jälkeen tuntenut suurta väsymystä.
Sellaista loputonta uupumusta.
Väsymys tuntuu fyysisesti siltä, että olisin tehnyt suuren urheilusuorituksen. Jäseniä kolottaa ja lihakset ovat maitohapoilla. En ole juossut maratonia, olen vain sinnitellyt elossa. Roikkunut elämässä kiinni viimeisillä voimillani.
Sain masennus diagnoosin vajaa kaksi vuotta sitten. Ensimmäinen vuosi masennuksen kanssa oli kovaa kamppailua. Minulla ei ollut lainkaan elämänhalua, en nähnyt maailmassa mitään hyvää.
Olin hoidon piirissä ja kokeilin kaikkia mahdollisia mielialalääkkeitä, tuloksetta.
Aktiivinen hoito psykiatrisella päätettin ja aloitin psykoterapian kesällä 2018.
Terapian aloittamisen jälkeen palaset elämässä alkoivat loksahdella paikalleen.
En parantunut masennuksesta, mutta pystyin elämään sen kanssa paremmin kuin aikoihin.
Viime viikot ovat muistuttaneet minua siitä, että masennus on oikea paholainen.
Matka sen kanssa voi olla tuskastuttavan pitkä.
Masennus osaa lyödä vyön alle, eikä sen kanssa auta tahdonvoima.
Teen asioita rutiininomaisesti.
Suoritan askareita.
Tiedän, että luovuttamalla annan masennuksen nousta niskanpäälle.
Vaikka tekisi mieli nukkua vuorokauden ympäri, tiedän ettei se ole vaihtoehto.
Olen selvinnyt jo kerran. En halua vajota enää niin syvälle masennuksen pyörteisiin.
Taistelen itseäni vastaan jokaisena päivänä.
Voit miettiä miltä tuntuu herätä aamuisin siihen tunteeseen, että toivot kuolemaa. Kun elää näiden tunteiden kanssa jatkuvasti, alkaa pelkäämään.
Pelko siitä, että vajoan syviin vesiin tuntuu murskaavalta.
