Parisuhde on tahtomista, jaksamista, tarpomista.
Tarvitaan halua olla kumppanin kanssa jokaisena päivänä.
Jaksamista tarvitaan jotta huonoista päivistä selvitään.
Tarvitaan uskoa parempiin aikoihin.
Parisuhde, kuten ei elämäkään, voi olla aina tasaista.
Tulee ylämäkiä ja alamäkiä.
Kohtaamme vastoinkäymisiä yhdessä ja erikseen.
Suurta onnea voi seurata epäonni ja omat voivat saattavat olla välillä täysin loppu.
Parisuhteessa pitäisi pyrkiä vetämään yhtä köyttä. Asettumaan tietoisesti samalla puolelle ja toimimaan tiiminä.
En tarkoita, etteikö asioista voi ja pidäkin olla eri mieltä, mutta suuremmissa asioissa on ehdottoman tärkeää olla samoilla linjoilla.
Kaikki parisuhteet ovat alussa täynnä alkuhuumaa.
Se kuitenkin muuttuu ajan kuluessa.
Ihastus muuttuu rakkaudeksi ja toisen alkaa tuntemaan.
Parisuhteeseen tulee arki ja kumppanista tulee luonnollinen osa elämää.
Pitkässä suhteessa toisen alkaa tuntemaan liiankin hyvin.
Alamme huomaamaan toisessa ärsyttäviä luonteenpiirteitä ja miten huomaamatta alammekin nalkuttaa.
Täytyisi pystyä näkemään kumppanissa vielä vuosien jälkeenkin ne asiat joihin aikoinaan rakastui.
Ne asiat tuskin ovat kadonneet mihinkään!
Jokaisen täytyy löytää voimia hakeutua kumppanin iholle kerta toisensa jälkeen, eikä vetäytyä.
Aika saattaa muuttaa käsitystä kumppanista. On niin helppo jättää näkemättä vaivaa, sillä pidetään toista itsestäänselvyytenä.
Kahden ihmisen välinen läheisyys saattaa muuttua etäisyydeksi, joka voi kasvattaa välimatkaa.
Kosketuksen voimaa ei saisi milloinkaan väheksyä.
Kosketus yhdistää, parantaa ja lohduttaa.
Ikinä ei ole niin kiire, etteikö huulet ehtisi koskettaa toisiaan.
Olemme mestareita keksimään tekosyitä.
Ällkäämme huijatko itseämme.
Mennään tietoisesti kainaloon, silitetään toista, halataan, suudellaan, harrastetaan seksiä.
Parisuhde jossa on paljon monipuolista läheisyyttä ja läsnäoloa, on harvoin onneton.
