Tein viikonloppuna jotain harvinaista pitkästä aikaa.
Edellisestä kerrasta oli ainakin kymmenen vuotta.
Kaivoin saksofonin esille ja kokeilin vieläkö osaan soittaa.
Kuinkas kävikään. Sain heti ensiyrittämällä äänen siitä.
Lämmittelin ja yritin muistella nuotteja.
En saanut soitettua mitään ukkonoaa järkevämpää, koska minulta puuttui helpot nuotit. Vanhat nuottivihot olivat niin haastavia, etten todellakaan muistanut sellaisia otteita vuosien jälkeen.
Soitin peruskouluiässä saksofonia useamman vuoden. Kävin soittotunneilla viikottain, lisäksi opettelin musiikinteoriaa ja kävin orkesterin soittoharjoituksissa.
Teini-iän kynnyksellä lopetin soittamisen. Viimeisen soittotunnin jälkeen en koskenutkaan saksofoniin, ennen tätä viikonloppua.
Sain aikanaan tarpeekseni.
Olin päässyt sille tasolle, että harjoitteleminen vaati aikaa aina vain enemmän. Minua ei kiinnostanut soittaminen niin paljon, että olisin uhrannut arvokasta aikaani tunteja viikossa soittamiseen. Muut asiat kiinnostivat enemmän.
Jälkikäteen ajateltuna, motivaatio olisi ehkä pystynyt parempana jos olisin harjoitellut enemmän tuttuja kappaleita, eikä pelkkää klassista musiikkia.
Ehkä soittaminen on kuin pyörällä ajaminen. Kun sen kerran oppii, osaa sen aina.
Kiitos äiti ja isä kun mahdollistitte aikanaan soittoharrastuksen.
Äidillä tuli viikonloppuna ihan kyyneleet silmiin kun kuuli saksofonin äänen vuosien jälkeen.
Lupaan vielä jonain päivänä soittaa hänelle jonkin ukkonoaa hienomman kappaleen.
