Eilen, kuudes päivä lokakuuta oli minun syntymäpäivä.
Ikää tuli taas vuosi lisää.
Nyt olen 26-vuotias.
Syntyessäni oli keskiviikko aamu, kello oli hieman yli aamu kuuden.
Tästä huolimatta, minusta ei ole todellakaan tullut aamuvirkkua. En myöskään pidä syksyä minulle ominaisena vuodenaikana.
Emme juhlistaneet merkkipäivääni mitenkään erityisesti.
Mieheni kyllä leipoi täytekakun ihan itse ja oli kyllä oikein onnistunut tekele.
Minä en välitä lahjoista, onneksi perheeni tuntee minut, eikä paketteja oltu hankittu.
Ajattelen, että jokainen aikuinen osaa ostaa itselleen tarpeelliset tavarat.
Haluan meidän pystyvän osoittamaan rakkauttamme jollain muulla kuin materialla.
Masennuksen kanssa elävälle mikään ei ole varmempaa kuin epävarmuus.
Siinä mielessä oma syntymäpäivä on jonkinlanen virstanpylväs. Näin tämänkin päivän.
Mielen vetää haikeaksi epävarmuus.
En oikeasti tiedä, olenko täällä syömässä kakkua vielä ensi vuonna.
Sanotaan, että legendat kuolevat 27-vuotiaana. Tuohon ikään ei ole enää pitkä aika.
Jotenkin kaikki tämä muodostuu päässäni sekasotkuksi.
Emme tiedä kuinka paljon meillä on aikaa.
Meidän on otettava vastaan se mitä annetaan.
