Uskon siihen, että paheiden määrä on vakio.
En tiedä onko mahdollista elää täysin ilman paheita, tai onko se edes saavuteltavan arvoinen tavoite.
Kukapa ei olisi polttanut tupakkaa, kokeillut huumeita, juonut viinaa, pelannut rahasta, pettänyt saati valehdellut?
Nostan hattua sille joka voi kirkkain silmin väittää ettei mikään edellämainituista ole kuulunut hänen elämäänsä.
Nuorena sitä ajattelee itsestään niin suuria. Aikoo olla paras versio itsestään ja päättää ettei tee tyhmyyksiä.
Ajan kuluessa sitä saattaa kuitenkin antaa periksi periaatteilleen.
Harva sitä on ajatellut, että minäpä rupean polttamaan röökiä teininä.
Tai harvoin esimerkiksi kumppanin pettäminen on tietoisesti etukäteen päätetty.
Elämään kuuluu monenlaisia vaiheita ja tapahtumia.
Saatamme olla heikkoja houkutusten edessä.
Vahvinkin voi taipua ja tehdä vastoin moraaliaan.
Paheisiin liittyy vahvasi salailua ja häpeilyä.
Onko se kuitenkaan aina tarpeen?
Minä myönnän pistäväni tupakaksi silloin tällöin, vaikka olen lopettanut aktiivisen sauhuttelun.
Syön herkkuja harvase päivä ja juon päivittäin colaa tai energiajuomia.
Liikun liian vähän ja katselen liikaa sarjoja.
Vietän ihan liikaa turhaan aikaa somen syövereissä.
Olen pettänyt menneisyydessä kumppaniani ja valehdellutkin elämäni aikana niin monesta asiasta.
Olen ollut itsekäs ja tavoitellut omaa etuani.
Toki, paheiden vastapainoksi on paljon hyviäkin asioita ja ominaisuuksia. Kaikki ei ole niin mustavalkoista.
Olisivatko paheet osa inhimillisyyttä?
