Omalla kohdallani elämä on opettanut armollisuutta.
Olen oppinut, että riitän juuri tälläisenä.
Nuorena kipuilin kovasti huonon itsetunnon ja ulkonäköni kanssa.
Peilistä minua katsoi tyttö, jossa näin pelkkiä vikoja.
Minulla oli liian pienet tissit, liian leveä lantio, laihat kädet, paksut reidet, leikkausarpia, rumat polvet ja varpaat sekä hymykuopat jotka tekivät minusta aivan lapsen kaltaisen.
Tein kovasti töitä yrittäessäni muokata itseäni, jotta mahtuisin muottiin, sulautuisin massaan ja olisin riittävä tai oikeanlainen.
Olisipa joku kertonut minulle, että kaikki kipuilu oli turhaa.
Itketyt itkut ja se kauhea itseinho oli aivan turhaa.
Vuosia myöhemmin, olen täysin hyväksynyt epäkohtani.
Ajattelen nyt niiden asioiden, joita ennen vihasin, olevan osa minua.
En esimerkiksi edelleenkään pidä leikkausarpiani kauniina, mutta näen paremmin tarinat arpien takana.
Ilman näitä leikkauksia, tuskin kirjoittaisin tätäkään postausta.
Pienet arvet ovat mitätön hinta elämästä.
Vaikka nuorena kuulin monien ihmisten suusta totuuksia siitä, miten olen vääränlainen, en uskonut, että ne haukut menettävät merkityksensä tavattuani sen oikean.
Todellinen rakkaus hyväksyy sinut virheinesi. Hän ei yritä muuttaa sinua, päinvastoin.
Hän suutelee arpiasi ja rakastaa persoonallisia piirteitäsi.
Nuorella minällä, ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tarkoittaa sisäinen kauneus.
Ajattelin ulkoista kauneutta niin pakonomaisesti, ettei millekään muulle ollut edes sijaa.
Nykyään tiedän, että ulkonäkö on vain yksi asia.
Täydellistä ihmistä ei ole olemassa.
Tästä syystä, on aivan turhaa pyrkiä virheettömyyteen kauneuden suhteen.
Kauneudella on monet kasvot.
