En ole varsin lapsirakas ihminen.
Tiedättehän niitä jotka ovat syntyneet äideiksi? He joiden suurin unelma on perustaa perhe ja hoitaa kotia?
Sellainen minä en ole.
Ajattelin pitkään etten halua lapsia. Ajatus on ehkä hieman muuttunut matkan varrella, katsotaan siis mihin elämä vie.
Huolimatta siitä, etten ole lähelläkään äiti Teresaa, minun sydäntäni kylmää niiden lasten kohtalo jotka elävät kurjissa oloissa.
Alkoholismia, köyhyyttä, huumeita, mielenterveysongelmia.
Nämä ja monet muut asiat varjostavat niin monen lapsen lapsuutta.
On lapsia jotka joutuvat astumaan aivan liian isoihin saappaisiin aivan liian aikaisin.
Mitä jälkiä se jättääkään ihmiseen?
Enkä nyt ajattele mitään opettamista omatoimisuuteen. Kaikkien lasten tulee opetella vastuun kantoa ja hoitaa oma osuutensa perheessä. Lapset osallistuvat kotitöihin taitojensa mukaan ja hoitavat koulunkäynnin, koska se on heidän työnsä.
Ajattelen niitä pieniä, jotka näkevät nälkää, kohtaavat väkivaltaa, joutuvat huolehtimaan vanhemmistaan, ovat vailla puhtaita ja oikeankokoisia vaatteita.
Mietin heitä, jotka eittämättä ansaitsivat toisenlaisen lapsuuden.
Haluaisin uskoa siihen, että meillä Suomessa asiat ovat niin hyvin, että kaikki lapset saavat tarvitsemansa, eivätkä joudu elämään kurjuuksien keskellä.
Totuus taitaa olla aika paljon karumpi.
