Lapset saivat tänään todistuksensa ja jäävät kesälomalle.
Tämä päivä sai minut ajattelemaan nykyistä perhekuviotamme ja sen tuomia uusia asioita.
Hyppäsin pari vuotta sitten suoraan syvään päähän.
Elettyäni useita vuosia yksin, tai korkeintaan kahden aikuisen taloudessa, hyppy kolmen lapsen perheeseen oli aikamoinen.
En voi kieltää ettenkö olisi ollut peloissani ja hetkittäin jopa kauhuissani.
Minua hirvitti. En tiennyt miten lasten kanssa pitää olla, enkä uskonut voivani tarjota heille mitään.
Tänä päivänä nuo pelot ovat muisto vain.
En olisi ikinä uskonut, että minusta tulee näin taitava lapsiperhearjen pyörittäjä. Sisäisestä nipottajasta ja kukkahattutädistä on tässä hommassa ollut mielettömästi hyötyä.
Lapset tuovat vilinää arkeen. He takaavat sen ettei kodistamme puutu elämisen ääniä.
Heidän myötään tuntuu, ettei tekeminen kotona lopu ikinä.
Aina on siivottavaa, paikattavaa, kokattavaa ja kaikkea muuta.
Välillä tuntuu, ettei hermoromahdus ole kaukana. Tasot ja lattiat ovat täynnä murusia, kulkuteillä on pikkuautoja sikinsokin, meteli on korvia huumaava.
Lopulta kuitenkin olen kiitollinen.
On ihanaa kun näkee lasten kasvavan, oppivan ja kehittyvän silmissä.
On hienoa opettaa asioita ja huomata miten oppi menee perille.
Parisuhteeseen lähtiessä, sain miehen mukana perheen.
Matkan varrella meistä on muotoutunut aika hyvä tiimi.
