Huomaan miten tuomitsen toisen ihmisen hänen typerän päätöksen vuoksi. Koen hänen käyttäytyvän väärin.
Ajattelen miten eritavalla itse hoitaisin asian.
Sitten mieleen palaa lukuisia tilanteita menneisyydestä. En minäkään ole aina kovin järkevästi käyttäytynyt.
Olen ollut hyvin lapsellinen, pikkumainen ja paennut vastuuta.
Minä olen heittänyt ensimmäisen kiven, nostanut kädet pystyyn ja lähtenyt ovet paukkuen.
Oikeasti olisi pitänyt kuunnella ja puhua. Jäädä paikalle eikä paeta ongelmia.
Pakeneminen ja asioiden välttely on ollut minulla paha tapa.
On ollut paljon helpompi lähteä kuin jäädä.
Pakenemalla olen lakaissut asiat maton alle, patonut tunteet sisälleni.
Olen kuvitellut voivani vain jatkaa elämää ja jättää asiat taakseni.
Oikeasti ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään.
Olen vain padonnut ne sisälleni ja ne ovat ajan saatossa kasvaneet suuriin mittasuhteisiin.
Joskus, kun mitta on tullut täyteen olen räjähtänyt ja hyvin ilkeällä tavalla tuonut menneisyydenkin kipuilut tähän hetkeen.
Vaikka kuinka juoksee pakoon ja välttelee kipeiden asioiden käsittelyä, joutuu jonain päivänä kohtaamaan ne.
Niinhän sitä sanotaan, minkä taakseen jättää – sen edestään löytää.
Mikä neuvoksi?
Älä pakene. Vaikka se tuntuu houkuttavalta vaihtoehdolta.
Jääminen, kohtaaminen ja puhuminen sattuu, mutta vain sillä tavalla asiat saa käsiteltyä.
Ihminen on kestävä ja vahva. Emme kuitenkaan pysty kantamaan kaikkia murheita mukanamme. Taakka kasvaa ylivoimaiseksi jos emme kohtaa demoneitamme.
