Pöydälle kaatuu vesilasi, minä riennän paikalle tiskirätin kanssa.
Lattioilla pyörii villakoiria, kaivan imurin kaapista.
Viikkaan pyykit kaappiin ja laitan pesukoneen uudestaan päälle.
Saan rahaa, maksan vuokrat ja laskut.
Muistutan lapsia eväistä ja lataan bussikorttia.
Tuntuu siltä, etten saa ikinä tehtyä kaikkia asioita päässäni olevalta listalta.
Aina on tekemistä, parannettvaa hoidettavaa.
Työmaa on loputon.
Minä en käy edes töissä, mutta stressaan työpäivän edestä kaikista asioista.
Tiedän olevani tehokas, tarkka ja ahkera.
En kuitenkaan ikinä yllä omaan vaatimustasooni.
Olen ankara itselleni, enkä sidä lepsuilua.
En anna itseni mennä siitä mistä aita on matalin.
Olen käsitellyt aihetta useasti terapiassa. Tiedän etten ole mikään yli-ihminen, eikä kukaan muu odota minulta täydellisyyttä kuin minä itse.
Siedän epäonnistumisia nykyään paremmin. Voin suoda itselleni vapaapäivän ja antaa itseni levätä.
En kuitenkaan ole päässyt eroon jatkuvasta huonosta omastatunnosta.
Koen, etten ikinä ole onnistunut täysin. En koskaan ole ehtinyt tai muistanut kaikkea. Aina voi tehdä enemmän ja tarkemmin.
Ei tarvitse arvailla, olenko raskas kumppani. Aivan varmasti olen.
Pyrkiessäni täydellisyyteen ja suorittamalla jatkuvasti asioita, sokaistun.
Alan vaatimaan huomaamattani läheisiltäkin liikoja.
Maailma ei ole täydellinen. Vaikka kuinka suorittaisin ja paahtaisin hiki hatussa eteenpäin, en olisi yhtään sen onnellisempi.
Olen vielä alkuvaiheessa. Matkaa on jäljellä. Ehkä jonain päivänä tulen kotiin, heitän takin lattialle, potkin kengät ympäriinsä, juon maitoa purkista, syön päivälliseksi sipsejä ja menen nukkumaan vaatteet päällä. Eikä minua haittaisi sikinsokin olevat vaatteet, kuolat maitopurkissa, epäterveellinen ruoka tai suihkussa käynnin unohdus.
Tämä on vain elämää, unohdukset ja laiskuus ovat osoitus inhimillisyydestä.
