Viimepäivinä on uutisoitu paljon hoivakotien ongelmista, potilaiden saamasta huonosta hoidosta ja työntekijöiden uupumuksesta.
Otsikot ovat minulle enemmän kuin tuttuja.
Työskentelin lähihoitajana kolme vuotta ennen irtisanoutumistani.
Työn lopettamiseen oli useita syitä, mutta yksi suurimmista oli riittämättämyyden tunne hoitajana.
Poltin itseni loppuun enkä osannut lähteä oravanpyörästä ajoissa.
Esimerkkejä alan säästöistä ja hoidon puutteellisuudesta olisi vaikka romaaniksi asti.
Eräässä paikassa säästettiin hoitotarvikekuluissa. Pesulappuja sai käyttää asiakasta kohden määrätyn määrän. Määrä oli tietenkin aivan mitätön, eikä riittänyt alkuunkaan.
Jos käytit yli ohjeiden, tultiin moittimaan.
Sitten käytettiin samaa pesulappua jota huuhdottiin välillä.
Koitappa tehdä vuodepotilaalle kaikki pesut neljällä pesulapulla jos vaipassa on ripulit.
Vaippoja kuluu joillain yli tarpeiden. Niitä ei ole tilattu tarpeeksi. Vaippavaraston huutaessa tyhjyyttään, alkaa säästäminen. Annetaan vaippojen olla niin kauan päällä, että vuotavat. Vasta pakon edessä vaihdetaan.
Asiakkaiden päivärytmi on kaikkea muuta kuin normaali. Asiakkaita on liikaa yhdelle hoitajalle. Jostain täytyy aloittaa. Tämä tarkoittaa, että ensimmäinen herätetään kukonlaulun aikaan aamutoimille, viimeinen ehtii lounaaksi. Iltatoimet aloitetaan päivällisen jälkeen. Työtä ei pysty aikataulujen tiukkuuden vuoksi tekemään siihen aikaan kun asiakkaat itse haluaisivat herätä tai mennä nukkumaan.
Huonoja kokemuksia on liikaa. Karuja tapauksia oli jokaisessa työvuorossa.
Käy sielun päälle tehdä työtä jota määrittää resurssit. Haluaisit työskennellä eri tavalla, antaa hyvää hoitoa ja huolenpitoa, mutta siihen ei ole mahdollisuuksia.
Jokainen voi miettiä millaista on tehdä työtä, jossa jokainen vuoro saat kuulla olevasi huono hoitaja.
Annat kaikkesi, eikä se riitä koskaan.
Yrität tehdä työsi niin hyvin kuin mahdollista, mutta töitä ja asiakkaita on liikaa.
Et pysty antamaan asiakkaille selllaista hoitoa kuin haluaisit tai he tarvitsisivat.
Työtehtäviä oli aina liikaa aikaan nähden.
Yritin puuttua epäkohtiin ja kerroin esimiehelle millaisena koen työn.
Minulla kerrottiin asenteessani olevan korjaamisen varaa. Ammatinvalinta kysymyksiä kuulemma.
Pidin lähihoitajan työssä siitä, että pystyin antamaan apua sitä tarvitseville. Olin hyvä työssäni. Minulla oli hyvä ihmistuntemus. Tulin toimeen kaikkien kanssa. En lähtenyt asiakkaiden vuoksi, he olivat syy miksi jaksoin niinkin pitkään sinnitellä. Olosuhteet, säästötoimet, työyhteisö, liika työmäärä ja kohtuuton vastuu veivät halun tehdä töitä alalla.
Näin jälkikäteen ajateltuna oli onni, että sairastuin vakavasti.
Sain syyn jäädä töistä pois.
En voi kuvailla sitä helpotuksen tunnetta, kun tajusin ettei tarvitse mennä takaisin siihen työpaikkaan.
Ajan kuluessa ymmärsin, että on muitakin vaihtoehtoja.
Ei minun ole pakko tehdä töitä sosiaali- ja terveysalalla vaikka olenkin siihen kouluttautunut.
Minulla on vapaus valita.
Ja valitsenkin tulevaisuudessa toisin.
En enää palaa hoitoalalle.
En ota vastuuta toisista ihmisistä.
En pode enää riittämättömyyttäni hoitajana.
Minun sydämeni ei kestänyt tehdä niitä töitä.
