Yläasteella olin aivan varma, että minusta tulee poliisi.
Lähdin opiskelemaan turvallisuusalaa sillä ajattelin sen olevan hyvä pohjakoulutus poliisin ammattia ajatellen.
Turvallisuusvalvojan koulutus oli kolmevuotinen. Koulussa opiskeltiin laajasti turvallisuusalaa. Opin itsepuolustusta, voimankäyttöä, turvallisuuslaitteiden asennusta, palo- ja pelastustoimintaa. Suoritin koulussa vartija ja järjestyksenvalvojakortit.
Koulun jälkeen työskentelin piirivartijana.
Työ ei ollut lainkaan sellaista mitä olin kuvitellut.
Työvuorot olivat yksitoikkoisia ja lisät surkeat.
Sitten muutin toiselle puolelle suomea miehen perässä ja jätin vartijan työt. Tein hetken aikaa toimistotöitä pankkiiriliikkeessä. Pidin työstä, mutta elämässä tapahtui muutoksia ja palasin kotikonnuille.
Lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi. En kokenut hoitoalaa omakseni, mutta hakeuduin alalle jolla tiesin olevan töitä.
Suuntauduin vammaistyöhön.
Opiskelin moninuotoisesti. Opiskelin itsenäisesti ja tein paljon tehtäviä. Kävin koulussa lähiopetuksessa muutaman kerran kuussa. Työharjoittelut olivat pitkiä. Valmistuin 1,5 vuodessa. Opiskelu oli nopeaa sillä minulla oli jo yksi ammatti suoritettuna.
Sain pian valmistumisen jälkeen töitä kehitysvammaisten autetun asumisen yksiköstä. Tein ensin päivävuoroa puoli vuotta, kunnes hain saman työnantajan toiseen yksikköön yököksi. Sain paikan. Tein kaksi vuotta pelkkää yötä ennen sairaslomaani.
Pidin yötöistä, niiden avulla jaksoin ehkä niinkin pitkälle.
Sain tehdä töitä yksin, omalla tavallani.
Tein 5-7 yövuoroa jonka perään oli saman verran vapaata.
Hoitoalalla ei ole helppoa. Koin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta.
Vasta oltuani pidempään sairaslomalla, poissa töistä, tajusin miten negatiivisesti työ vaikutti hyvinvointiini.
Minua ahdisti aina mennä töihin. Pitkät vapaatkaan eivät riittäneet. En saanut työstä mitään iloa. Työ vei kaiken energian ja ainoa laiha lohtu oli työstä saatava korvaus.
Myönsin itselleni ettei minun tarvitse kärsiä työn takia.
On oltava olemassa työpaikkoja johon ei vituta lähteä.
Nyt olen tilanteessa jossa mietitään palaamista työelämään kuntoutuksen kautta. Mietin mitä työtä pystyisin ja haluaisin tehdä.
Toivon saavani tehdä työtä jossa minun ei tarvitse ottaa vastuuta toisista ihmisistä.
Hoitoalalla työskentelevät ehkä tietävät sen fiiliksen, kun käyt töiden jälkeen nukkumaan ja alat miettimään unohditko antaa lääkkeet mummulle. Alat pohtimaan muistinko pistää insuliinin. Annoinko oikeat lääkkeet oikealle ihmiselle.
Soseutinko papan ruoan vai syötinkö hänelle kokonaisen leivän?
Sitten soitat töihin ja varmistat asioita.
En halua enää joutua pohtimaan tuollaisia asioita.
Haluan työhön jossa voin jättää työasiat työpaikalle.
Työskennellessä ihmisten kanssa, ei heitä pysty täysin unohtamaan vapaa-ajalla.
Jos tekee työtä jossa on vastuussa toisista ihmisistä, virheet voivat olla kohtalokkaita.
En kestä enää sellaista painetta.
Olen oppinut itsestäni monia asioita jätettyäni hoitajan työt.
Minussa on paljon potentiaalia, kunhan työpaikka on oikea.
En epäile hetkeäkään ettenkö vielä löytäisi paikkaani työelämässä.
Pari ammattia opiskelleena, useammassa työpaikassa töitä tehneenä, olen oppinut paljon.
Tiedän mitä on työskennellä huonossa työyhteisössä. Tiedän millainen on hyvä esimies.
En kammoa työtä. Tiedän, että työstä on mahdollista pitää. Työpaikka missä viihtyy, on kultaakin kalliimpi.
