Minulla on kaapit täynnä luurankoja. Ne kolistelevat aika ajoin luitaan ja muistuttavat olemassa olostaan.
Olen tehnyt huonoja valintoja. Ollut aivan liian sinisilmäinen ja halunnut uskoa ihmisistä vain hyvää.
Olen antanut satuttaa itseäni kerta toisensa jälkeen.
Miksi meni niin kauan tajuta oma arvokkuutensa?
Tiedättekö miten alas itsetunto voi vajota jos kerta toisensa jälkeen sinut tallotaan maanrakoon.
Kuulet olevasi vääränlainen ja sinua kohdellaan kuin esinettä.
Näiden ihmisten kanssa olen viettänyt aikani ja vielä vannonut rakkauden nimiin.
Helvetti, että suututtaa jälkikäteen.
Olen maksanut valinnoistani kalliin hinnan.
Kaiken kokemani jälkeen kovetin itseni ja annoin samalla mitalla takaisin.
Ammuin minua lähestyviä koska niin monet olivat minua raadelleet.
Vaikka olen työstänyt menneisyyden asioita ja oppinut ettei vika ollut minussa vaan heissä, ei pelko ikinä kaikkoa.
Vanhat kokemukset nostavat välillä päätään ja alan epäilemään itseäni. Samalla herää pelko siitä, mitä jos menneisyys taas toistaa itseään.
Olenko kenellekään tarpeeksi?
Voiko kukaan minua rakastaa?
