Kuuntelin Papupata podcastia ja yhdessä jaksossa puhuttiin sisustamisesta.
Aloin miettimään kotiamme ja sisustusta.
En ole itse mikään sisustaja. En välitä selailla blogeja sisustuksesta tai etsiä netistä inspiraatiota.
Teemme harvoin uusia hankintoja kotiin.
Meillä on samat verhot vuodenajasta toiseen.
Tavaroita on hankittu sieltä mistä niitä edullisesti on löytänyt ja mikä on miellyttänyt silmää.
Muistan kuinka lapsuudenkodissani äiti vaihteli verhoja ja pöytäliinoja usein. Kodissa vaihtui ilme aina talven, joulun, pääsiäisen ja kesän mukaan.
Minä en omista edes yhtäkään pöytäliinaa 😂
Minun unelmakotini olisi hyvin kliininen, valkomusta ilman mitään väriä. Haluaisin ettei esillä olisi mitään tavaroita.
Joku avokirjahylly tai sisustuskrääsä ei minun kotiini eksy.
Nykyisessä elämäntilanteessa kodissa on lapsia joka toinen viikko.
Niiden myötä on joutunut luopumaan periaatteistaan.
Lapsille on sisäänrakennettu jokin sotkemisvietti.
Ei ole mahdollista elää lasten kanssa kodissa jossa kaikki tavarat olisivat järjestyksessä.
Meillä mennään pitkälti lasten ehdoilla.
Minulle on tärkeää, että kotona olisi siistiä.
Olen aiemmin ollut jopa neuroottinen siisteyden suhteen. Nykyisin kaukana siitä!
Viihdyn kotona niin paljon paremmin jos kaikki on siistiä. Minua ahdistaa pölypallot nurkissa ja leivänmurut keittiössä.
Olen se nipottaja joka kulkee perässä rätti kourassa.
Sisustuksessa minulle tärkeintä on ajattomuus ja käytännöllisyys.
Haluan tavaran olevan käyttökelpoinen vielä vuoden päästä.
Minä vietän kotona niin paljon aikaa, että haluan viihtyä.
Meidän koti on näyttää meiltä.
Sen tarkoitus ei olekaan miellyttää muita.
