”Ei masennus voi ikuisesti jatkua, kyllä se on lopulta oma valinta.”
Kuulin nuo sanat taannoin ja ne satuttivat.
Olen tehnyt hitto vie kaikkeni.
Hain apua, sain apua. Kävin lääkäreillä ja hoitajilla. En koskaan jättänyt menemättä vastaanotolle.
Kokeilin kaikki mahdolliset mielialalääkkeet.
Tein miten käskettiin.
Söin terveellisesti, herkuttelin, nukuin, liikuin, lähdin kotoa, suoritin.
En jäänyt aloilleni vaikka se oli ainoa asia mitä olisin oikeasti halunnut.
Hakeuduin terapiaan. Olen käynyt siellä nyt kaksi ja puoli vuotta viikottain.
Olen kaivanut kaikki menneisyyden haamut esiin.
Olen katsonut itseäni peiliin.
Olen käynyt läpi ammatillisen kuntoutuksen, hakenut kouluun ja alkanut opiskelemaan uutta ammattia.
Nyt olen osa työyhteisöä.
Minulla on siisti koti, itsetehtyä ruokaa jääkapissa, puhtaita vaatteita, perhe ja ystäviä.
Sisälläni on silti tyhjää.
Harva asia tuottaa iloa.
En ole enää samalla tavalla masentunut kuin aiemmin.
En enää haudo itsemurhaa tai vahingoita itseäni.
Masennus on muuttanut muotoaan, mutta pitelee edelleen otteessaan.
Jos masennus olisi valinta, olisin todellakin valinnut toisin.
Se joka on erimieltä, saa vapaasti tulla näihin saappaisiin seisomaan ja valitsemaan toisin.
