Olen kamppaillut masennuksen kanssa jo useamman vuoden ajan.
Voisi sanoa vuosien todellakin olleen tuulisii.
Olen ollut hyvin syvissä vesissä, vellonut epätoivossa ja ollut valmis luovuttamaan niin miljoonaan kertaan etten pysy edes laskuissa.
Matkan varrelle on mahtunut myös toisenlaisia päiviä.
On ollut valoa, toivoa ja iloa.
Olen pyristellyt eteenpäin ja edennytkin.
En ole mitenkään sinut masennuksen kanssa. Vaikka tiedän, ettei se näy minusta päällepäin, annan sen välillä määrittää minua liiaksi.
Kukaan vastaantulija ei tiedä minun sairastavan masennusta.
En kulje leima otsassa, kyltti kaulassa tai polttomerkki ihollani.
Masennus on pääni sisällä, syvällä minussa.
Se kuiskii ilkeitä ja vähätteleviä ajatuksia.
Masennus heittää maahan ja yrittää lyödä lyötyä.
Hyvinä päivinä uskon todella olevani muutakin kuin sairauteni.
Huonoina päivinä olen yhtä masennuksen kanssa.
Kaikki ne jotka ovat kulkeneet täällä masennus matkaseuranaan, ymmärtävät varmaan minua.
Nostetaan leuka pystyyn ja tarvotaan eteenpäin.
Masennus on henkilökohtainen taistelu, muut eivät näe sitä sotaa mitä käyn itseni kanssa.
