Olen asunut lapsuuteni pienessä kylässä. Näin kaupunkilaistuneena voisi sitä kutsua jopa maaseuduksi.
Oli iso piha, metsää ympärillä, järvi kivenheiton päässä.
Nykyään asun suuren kaupungin lähiössä, keskellä betonisia kerrostaloja.
Asuessani maalla, olin sokea niille hyville asioille, joita omakotitalo ja luonto tuovat.
Asioita piti itseetäänselvinä.
Vuosia kaupungissa asuneena, kaipaan joitain asioita maalta.
Missään kerrostalo asunnossani ei ole ollut saunaa.
Omakotitaloissa nyt lähes poikkeuksetta sellainen on.
Kerrostalossa ei ole mahdollisuutta kasvattaa kasveja tai marjoja.
Lapsuuden kodissani pihalla kasvaa omenapuita, tyrnipensaita, musta/puna/valkoherukoita, herneitä, mansikkaa, raparperiä ja yrttejä. Kaikkien kasvien rinnalla.
Astuessani siellä ulos näen vain luonnon.
Astuessani nykyisestä rapustamme pihalle, näen asfalttipihan, parkkipaikan ja naapureita.
Maalla on rauhaa ja luonto on vahvasti läsnä.
Vaikka kaipaan joitain asioita maalta, on kaupungissa asumisessa kuitenkin monta valttikorttia.
Kaupungissa ei tarvitse omistaa autoa, julkiset kulkevat.
Täällä pääsee asioimaan virastoissa, maalta kaikki on lakkautettu.
Kaupungissa on mahdollisuus tarpeen vaatiessa mennä terveydenhuollon palvelujen pariin 24/7.
Täällä on huoltoasemia auki läpi yön. Jos karkkihammasta kolottaa, sitä voi hakea vaikka kolmelta yöllä.
Kaupungissa on kauppoja joista voi hankkia kaiken tarvittavan. Maalla ainoa kauppa voi olla marketti ja esimerkiksi vaateostoksille täytyy lähteä viereiseen kaupunkiin.
Minä voin ostaa vaatteita ja ruokaa samasta kaupasta.
Voisin jatkaa listaa loputtomiin.
Onneksi vanhempani asuvat lapsuudenkodissani edelleen, joten voin käydä kylässä maalla.
Joka kerta käydessäni, huomaan kuinka kaipaankin kaupunkiin.
Uskon, että palanen maalaisuutta landea aina mukanani. Tällä hetkellä, tässä elämäntilanteessa, paikkani on kaupungissa. Siitä ei ole epäilystäkään.
