Olin yhden yön kylässä vanhemmillani, lapsuuden kodissa.
Käyn liian harvoin heidän luonaan. Pitäisi käydä useammin, välimatkaa on vain vajaa sata kilometriä.
Ei tarvitse kuin ostaa junalippu ja matkata 40 minuuttia.

On huvittavaa huomata miten sitä taantuu lapsen tasolle käydessään vanhemmilla. Sitä heittäytyy täysin passattavaksi kun äiti ja iskä palvelevat.
Äiti oli tehnyt ruoan valmiiksi. Tarjolla oli kermaista lohta ja uunijuureksia.
Kaappeihin oli ostettu valmiiksi minun herkkujani. Oli colaa, sipsiä, karkkia. Paahtoleipääkin oli ostettu vain minua varten, äiti tietää etten voi syödä ruisleipää.

- Teksti jatkuu mainoksen jälkeen -



Illalla saunottiin ja äiti hieroi jalkojani.
Käytiin kaikki juorut läpi ja naurettiin vedet silmissä.

Tänään palasin takaisin Tampereelle kassit täynnä ruokaa ja tavaraa.
Olen 25-vuotias ja äitini varmaan luulee, että kuolen nälkään jos hän ei laita eväitä matkaan.

Äiti on kyllä maailman paras. ❤ Jos jonain päivänä yllän edes lähelle häntä vanhempana, olen tyytyväinen.

Olen saanut hyvät lähtökohdat elämään vanhemmiltani, kasvatus on mennyt perille.

Lapsuuden kotikaupunki on pieni paikkakunta. Siellä on kiva käydä harvakseltaan, mutta on ihana palata kotiin betonilähiöön.
Maalla on rauhallista, mutta sieltä puuttuu kaikki palvelut.
En voisi tässä eläläntilanteessa kuvitella muuttavani pois kaupungista.