Muistan kuin eilisen se miten teininä uhosin vanhemmilleni ”ettei minusta koskaan tule kuin te”.
Vaan miten kävi? Vuosi vuodelta huomaan muistuttavani aina enemmän vanhempiani, etenkin äitiäni.
Onko nuoruuden uhma väistynyt tai minusta tullut viisaampi?
Ehkä ainakin ymmärrys on lisääntynyt.
Tiedän nyt miten vanhempieni aikanaan asettamat rajat olivat rakkautta.
Arvostan nyt eritavalla koko perheen siivoustalkoita ynnä muita, jotka aikanaan lähinnä vituttivat.
Muuttaessani pois kotoa 14-vuotiaana uhosin etten palaa takaisin enää koskaan.
Iskä taisi veikata minun palaavan kotiin kahden viikon sisällä.
Jotain jääräpäisyyttähän se oli, mutta en ole muuttanut takaisin lapsuudenkotiin lähdettyäni.
Nyt tiedän, että jos jotain tapahtuisi, olisi vanhempieni luona aina tilaa minulle.
Tottakai olen vieraillut vanhempieni luona useinkin, mutta olen kokenut tärkeäksi, että pystyn seisomaan omilla jaloillani.
Vanhemmat pakottivat minut hakemaan kesätöitä ylä-asteiässä.
Niimpä tein kesäisin töitä hyvin nuoresta lähtien.
Nyt olen kiitollinen siitä. Opin hyvin nuoresta lähtien tekemään töitä ja ymmärsin ettei raha todellakaan kasva puussa.
Jos vanhemmat eivät olisi patistaneet kesätöihin, en varmasti olisi niitä oma-aloitteisesti hakenut.
Hassua miten aika muuttaa ajatusmaailmaa.
Lapsena sitä tuijottaa lähes pelkästään omaa napaa ja on vaikea nähdä asioita kenenkään muun näkökulmasta.
Olen aina muistuttanut äitiäni hyvin paljon niin luonteeltani kuin ulkonäöltäkin.
Mitä vanhemmaksi tulen, olen todistettavasti äitini tytär.
Huomaan huushollaavani aivan samaan tapaan kuin äiti aikanaan.
Kiitos äiti opeista, vaikka en niistä aina ole osannut kiittää.
