Kumppanina masennus

in Blogit

Olen kirjoittanut paljon masennuksesta ja elämästä siitä millaista on elää sen kanssa.
Saatuani masennusdiagnoosin reilu kaksi vuotta sitten, ymmärsin paremmin itseäni.
Olin pelännyt mitä minulle on tapahtunut. Koin pahaa oloa ajatuksistani ja tunteistani.
Masennus sanoitti noita ajatuksia, sain syyn ja se auttoi hyväksymään tilanteeni.

Masennukseni diagnosoitiin vasta siinä vaiheessa, kun olin jo menettänyt elämänhaluni.
Ainoa mitä halusin oli kuolla.
Halusin päättää päiväni. Oloni oli sietämätön.
Aika tuntui pysähtyneen. Velloin vain omassa pahassa olossani.

Noista ajoista on menty paljon eteenpäin.
En ole itsetuhoinen. Minulla on elämänhalua ja olen toiveikas.
En vieläkään tee pitkän tähtäimen suunnitelmia elämässäni, mutta ajattelen jo tulevaa.
Suurimman osan ajasta uskon huomisen koittavan. Luotan itseeni.

En ole parantunut masennuksesta, vaikka olenkin päässyt paljon eteenpäin.
Edelleen tulee päiviä jolloin tuntuu, ettei jaksa enää.
Aikaa kun kuluu, alkaa välillä turhauttamaan aivan älyttömästi se, ettei masennus ole tahdon asia. Vaikka suoritan asioita, hymyilen ja nauran, masennus on läsnä.

Vaikeina hetkinä tulee spontaaneja ajatuksia kuolemasta.
Ne ovat kuitenkin erilaisia kuin ennen.
En tee päässäni tarkkoja suunnittelemia siitä miten itseäni vahingoitan.
Ajattelen kuolemaa yleisesti, sitä miten ei tarvitsisi enää kestää vastoinkäymisiä.
On kuitenkin pelottavaa mitä tunteita jotkin arkiset asiat, riidat tai negatiiviset kommentit saattavat laukaista.

Nyt tiedän etten ole yksin.
Olen päässyt pitkälle, enkä ole luovuttamassa.
Olen selviytynyt niin monesta todella huonosta päivästä, että selviydyn jatkossakin.

Teksti saattaa olla synkkää, mutta niin on elämäkin välillä.

Vastaa