Minuus ei ole kovin yksinkertainen käsite.
Saatamme määritellä itseämme sukupuolen, parisuhteen, perheen ja työn perusteella.
Jos käytämme määritelmiä, minä olen: 25-vuotias nainen, olen avoliitossa miehen kanssa, minulla on vanhemmat jotka ovat edelleen naimisissa ja olen kolmesta lapsesta keskimmäinen, työskentelen lähihoitajana.
Nämä asiat eivät kuitenkaan paljasta minusta mitään kovin erikoista.
Me jokainen olemme jotakin ja tulemme jostakin.
Ehkä yksityiskohdat ja elämänkokemuksemme tekevät meistä erityisiä.
Olemme luonteeltamme ainutlaatuisia.
Kaikki ovat kulkeneet omaa polkuaan ja tapahtumat ovat muokanneet meitä.
Ulkopuolinen näkee minut varmasti terveenä nuorena naisena.
Todellisuudessa sairastan vaikeaa masennusta ja olen kamppaillut hengestäni sydänsairauteni vuoksi.
Nämä asiat eivät kuitenkaan näy ulospäin. Minulla on terveet jalat ja positiivinen ulkokuori.
Vaatteiden alta paljastuu leikkausarpia ja itseaiheutettuja viiltoarpia.
Vaikka en ole terve, sairaudet eivät määritä minua, koen niiden olevan osa minua. Niiden vuoksi olen muuttunut ja olen muun muassa kohdannut elämän rajallisuuden.
Teen töitä hoitajana ja työminäni on erilainen kuin vaikka roolini kotona.
Töissä vaihtaessani työvaatteet päälle ja jättäessäni omat vaatteet pukukoppiin, jätän myös suurimman osan minuutta pois.
Töissä keskityn töihin, en kanna sairauksieni viittaa päälläni tai mieti kotona odottavia askareita.
Töistä lähtiessäni jätän työminän töihin ja palaan omaan elämään.
En kotona ajattele töitä, koska jos tekisin niin, en jaksaisi pitkälle.
Emme tiedä ulkokuoren perusteella toisistamme juuri mitään.
Meillä kaikilla on tarinamme.
Kukaan ei ole toista ylempänä tai alempana.
Ei anneta näkyvien asioiden määritellä ihmistä.
Näkyvien asioiden takana on paljon muutakin.
Olemme täynnä kertomattomia tarinoita ja kokemuksia.
