Tieni vei tänään sairaalaan. Minulla oli polvileikkauksen jälkeinen kolmen kuukauden kontrolli.
Käynti oli pikainen, sillä kaikki oli kunnossa.
Jännesiirre on pysynyt paikoillaan, polvi liikkuu miten pitääkin ja kuntoutuminen on edennyt suunnitellusti.

En pysty vielä tekemään kaikkea mitä ennen leikkausta. Juokseminen on pois laskuista, samoin pallopelit.
Täytyy silti taputtaa itseään selkään. Kesäkuussa leikkauksen jälkeen, kävelin täysin kahden kepin varassa. Keppien jäätyä pois käytöstä, olikin aika opetella kävelemään uudestaan ihan toden teolla.
Nyt reilut kolme kuukautta leikkauksesta, ei ulkopuolinen havaitse varmasti kävelyssäni mitään normaalista poikkeavaa.

- Teksti jatkuu mainoksen jälkeen -



Alussa pelkäsin tulevaa. Kaduin koko leikkausta. Itkin niin hiton monta kertaa matkan varrella.
Olin oikeasti varma siitä, etten pystyisi kävelemään normaalisti enää koskaan.

Onneksi ihminen on kestävää sorttia.
Niin vain aika teki tehtävänsä. Kivut helpottivat ja kävely alkoi sujumaan kovan harjoittelun ansiosta.
Enää ei tarvitse kävellä lähikauppaan hampaat irvessä.

Kipuja on edelleen ihan päivittäin.
Levossa kipuja ei juurikaan ole, mutta rasituksen myötä kivut tulevat esiin.
Kipu muistuttaa siitä, ettei kannata yrittää liikaa.
Maltti on valttia.

Kipujen pitäisi hellittää seuraavien kuukausien aikana. Tässä vaiheessa vielä päivittäiset kivut kuuluvat asiaan.
Odotan sitä päivää, kun ensimmäisen kerran unohdan leikatun polven. Sellaista päivää ei ole vielä tullut. Uskon sen kyllä tulevan, kunhan aikaa on kulunut tarpeeksi.

Kannattiko leikkaus?
Nyt kolmen kuukauden kohdalla olen sitä mieltä, että kannatti.
Vaikka kuntoutuminen on vienyt ja vie aikaa, on hienoa ettei tarvitse jatkuvasti pelätä polven menevän pois paikoiltaan.
Arvetkin ovat pieni hinta siinä sivussa.