Asuin lapsuuden pienellä paikkakunnalla, omakotitalossa.
Koti oli oikeastaan hyvinkin idyllinen.
Minulla oli oma huone, sain valita itse mieluisat päiväpeitot ja verhot.
Meillä oli iso piha marjapuskineen ja mansikoineen.
Vanhempani asuvat tuossa talossa edelleen.
Minä päätin valita teininä toisin.
Minua ei houkuttanut punainen tupa ja perunamaa. Halusin enemmän menoa, meininkiä ja ihmisiä ympärille.
Lapsuuden kodista lähdettyäni olen asunut vain kerrostaloissa, enkä ole koskaan kaivannut takaisin omakotitaloon.
Minä en ole se ihminen joka lähtee pihaa kolaamaan talvisin. Minä en kitke rikkaruohoja kukkapenkeistä kesäisin, ruohonleikkuusta puhumattakaan.
Minulle kerrostalossa asuminen on mukavuutta.
Toki asuminen voi olla yhtä helvettiä jos naapurit sattuvat olemaan kauheita, mutta onneksi on järjestetyssäännöt ja isännöitsijä.
En pidä itseäni yleisesti kovin pelokkaana ihmisenä, mutta asumisen suhteen minulle tuo paljon turvallisuuden tunnetta ajatuksesta, että ympärillä asuu paljon muitakin ihmisiä.
En ikimaailmassa pystyisi muuttamaan keskellä korpea.
On ihanaa asua palvelujen äärellä.
Tiedän kyllä mikä omakotitalossa viehättää. Onhan siinä sellanen rauhallisuus jota ei kerrostalossa ikinä voi saavuttaa.
Jokainen arvostaa eri asioita. Minulla mukavuus, helppous ja sijainti ovat hyvin merkittäviä seikkoja asumisen suhteen.
