Olisihan se ihanteellista, jos elämässä saisi elää lapsesta vanhuuteen niiden samojen ihmisten kanssa.
Toisaalta, uudet tuttavuudet tuovat aina elämään jotain uutta.
Muistan ne teini-iän bestis vaiheet. Olin aivan varma, että olemme ystävän jos toisenkin kanssa aivan erottamattomia.
Vannoimme pikkurillivalat ja lupasimme olla toistemme vierellä aina.
Toisin kävi.
Muistan sen ensirakkauden, kaikki ne vaaleanpunaiset haaveet.
Kaikki päättyi lopulta eroon.
Kuten moni muukin suhde sen jälkeen.
Ei ole helppo löytää ihmisiä, jotka pysyvät vierellä. Tai joiden vierellä jaksaa seistä.
Mistä se johtuu?
Elämästä.
Siitä miten aika kohtelee meitä.
Ei ole kyse kenenkään huonommuudesta tai alemmuudesta.
Harvoin edes tiet erkanevat riitojen johdosta.
Usein elämät vain jatkuvat eri polkuja pitkin, eikä käsi enää yllä käteen.
Kaikilla ihmisillä jotka elämääsi tulevat, on varmaankin jokin tarkoitus.
Ehkä he lähtevät, kun ovat tehtävänsä tehneet.
Vaikka on itkenyt silmät turvoksiin ja sydän on tuntunut täysin rikkinäiseltä eron jälkeen, lopulta kipu helpottaa ja ymmärtää, näin kaiken piti mennäkin.
Antaa tuntua ja sattua. Kaikki ihmiset eivät ole tulleet elämäämme jäädäkseen.
Joku lähtee ja jättää lähtiessään oven auki toiselle.
