Jokainen vanhempi haluaa varmasti suojella lastaan pahalta maailmalta.
Totuushan on kuitenkin se, että pahoja asioita tapahtuu jatkuvasti.
Elämä on täynnä vastoinkäymisiä, epäreiluutta, surua ja tylsyyttä.
Vastapainoksi on iloa, onnea, rakkautta sekä onnistumisia.
Voimmeko kasvattaa lapset onnellisessa kuplassa?
Jos kodissa on kaikki asiat hyvin, onko oikein olla puhumatta ulkomaailmasta, niistä ikävistä asioista joita tuolla kotioven ulkopuolella tapahtuu?
Minä olen saanut vanhemmiltani hyvin realistisen käsityksen maailmasta.
Meillä lapsuudenkodissa asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä, eikä asioita salailtu.
Alkoholisti sukulainen oli alkoholisti, ei hassusti käyttäytyvä aikuinen.
Kesälomaretki mummolaan tehtiin sen vuoksi, ettei ollut sinä kesänä varaa muuhun.
Mummon sairastuttua, se selitettiin niin hyvin kuin lapselle pystyy asian selittämään.
Olen kiitollinen siitä avoimuudesta mikä meillä vallitsi.
Asioista puhuttiin ja opetettiin kohtaamaan todellinen maailma.
Ilman kotoa saatuja oppeja olisin pudonnut pilvilinnoista alas lähtiessäni kokeilemaan omia siipiäni.
Toisin kävi. Tiesin mitä elämä on.
Elämään kuuluu vastuuta ja velvollisuuksia kyllästymiseen asti.
Saamillani opeilla olen pärjännyt. Jollain mitta-asteikolla hyvinkin.
Nyt en voisi kuvitella kasvattavani lapsia millään muulla tavalla kuin rehellisyydellä ja puhumisen kulttuurilla.
Meillä lapset eivät elä kuplassa. Yritämme valmistaa heitä parhaamme mukaan elämään.
Jos lasten elämä olisi pelkkää pumpulia ja vaaleanpunaisia unelmia, eivät he kykenisi kohtaamaan vastoinkäymisiä joita väistämättä tulee elämässä vastaan.
Meidän tarkoitus ei ole riistää lapsilta onnea, iloa tai unelmia.
Haluamme heidän ymmärtävän, ettei elämä ole pelkkää pikaruokaa ja hoploppia. Niidn rinnalle kuuluu paljon tylsää arkea, kotitöitä ja nakkikastiketta.
