Aloitin koulun viime viikolla.
Opiskelut eivät ole lähteneet mitenkään liian verkkaisesti liikkeelle.
Olen ollut peräti yhden päivän koulussa.
Toki olen käyttänyt aikaa hyödyksi ja etsinyt itselleni harjoittelupaikkaa.
Osasin varautua tähän, ettei asiat vältämättä lähde kovin nopealla tempolla eteenpäin. Onhan minulla aiempikin aikuisena suoritettu tutkinto.
Tästä tilanteesta johtuen, olen viettänyt viimeisten kahden viikon aikana hyvin paljon aikaa kotona.
On ollut ikävää huomata, miten nopeasti masennus ottaa sijaa elämästä.
Tekemättömyys antaa aikaa ajatella, liiaksikin.
Sitä pyörittelee päivät pitkät itsekseen negatiivisia ajatuksia ja ruoskii itseään siitä ettei yllä omiin mahdottomiin tavoitteisiin. Oman peilikuvan näkee laiskana, arvottomana epäonnistujana vaikka todellisuudessa peiliä tuijottaa ihan kelpo opiskelija.
Tekeminen ja kotoa lähteminen on tärkeää. Myös sosiaaliset kontaktit ja työyhteisöön kuuluminen ovat merkityksellisiä minun kuntoutumistani ajatellen.
Kotiin on niin pirun helppo jäädä ja sieltä on niin vaikea lähteä.
Kotona tuntee olevasa turvassa.
Tiedän kuitenkin, että jos haluan parantua jonain päivänä, on minun lähdettävä pois neljän seinän sisältä.
