Minua alkoi keskiviikko iltana sattumaan rintaan. Tunne oli vastaavanlainen jos lähtee urheilemaan juuri syötyään, ja sitten alkaa pistämään rintaan. Jokainen ehkä tietää tunteen.
Ajattelin, että tunne menee ohitse pian.
Aikaa kului, mutta kipu ei lähtenyt.
Valvoin puoli yötä. Kipu oli pahinta makuulla, vetäessä syvään henkeä vihloi oikein kovasti.
Muistan googlailleeni oireita ja pohtineeni milloin pitää huolestua.
Jossain vaiheessa olin nukahtanut kuitenkin puoli istuvaan asentoon.
Torstai aamuna kipua ei tuntunut.
Päivän mittaan tunsin joitakin vihlaisuja.
Illan tullen kivut palasivat.
Soitin terveyspalvelujen neuvontaan ja he kehoittivat lähtemään välittömästi päivystykseen, tähän vaikutti vahvasti perussairauteni.
Ajattelin jo matkalla kauhulla, että nyt joudun viettämään koko yön odottaen päivystyksessä.
Aloin myös pelkäämään, että mitä jos nyt on oikeasti jotain pahasti vialla.
Mieheni oli kovasti huolissaan vaikkei sitä myöntänytkään, mutta huomasin sen käytöksestä.
Hän saattoi minut sisälle sairaalaan ja tuli mukaan hoidontarpeen arviointiin.
Hänen kehoitettiin lähtemään kotiin, koska tutkimuksissa menee aikaa.
Pääsin välittömästi sisälle, sain oman sängyn ja vaihdoin sairaalapaidan.
Minut kytkettiin valvonta monitoriin joka seurasi sykettä, happisaturaatiota ja verenpainetta.
Minulta otettiin verikokeet ja sydänfilmi. Lääkärin tapasin tunnin kuluessa.
Kaikki mittaukset vaikuttivat hyvältä, mikään ei viitannut sydänperäiseen vaivaan.
Minulle sanottiin odotettavan vielä verikokeiden tulokset jonka jälkeen pääsisin kotiin. Olin hyvin huojentunut siitä, että kaikki vaikutti olevan kunnossa. Minua kuitenkin häiritsi tuntemani selvä kipu ja epätietoisuus siitä mistä se johtuu.
Seuraavat kolme tuntia odotin. Onneksi olin ollut kaukaa viisas ja pakannut mukaan puhelimen laturin. Epäonnekseni kohdalleni osui juuri vuoronvaihto, tuntui ettei asiani edistynyt millään tavalla.
Kun olin odottanut kolme tuntia verikokeiden vastauksia, päätin että minulle riittää. Pyysin hoitajaa avukseni ottamaan minut irti mittausmonitoreista ja sanoin haluavani kotiin.
Siinä vaiheessa hän haki lääkärin joka tuli kertomaan, että yksi veriarvo oli alhainen ja se tulee hoitaa kuntoon oman lääkärin kanssa. Muuten kaikki oli ok, mitään syytä kivuilleni ei löytynyt.
Päivystyskäyntini kesti viisi tuntia, mutta sain hoitoa ja ainakin hetkellisen mielenrauhan.
Siinä tunteja odotellessa kuuli kaikenlaista väkisinkin.
Ajattelin vielä toisessa postauksessa pohtia hoitoalalla työskentelevien kohtaamisia potilaiden kanssa.
Jotenkin tunsin, että eivät kaikki päivystyspotilaat olleet samanarvoisia.
