Terapeuttini on kesälomalla. Kuten varmaan moni muukin työntekijä näin heinäkuussa.
Tämä tarkoittaa sitä, että nyt on menossa neljäs viikko ilman terapiaa.
Käyn vastaanotolla muuten kerran viikossa.
Olin ennen heinäkuuta hyvin luottavainen kuukauden suhteen. Uskoin pärjääväni hyvin ilman tapaamisia seuraavat viikot.
Nyt aikaa on kulunut. Olen pärjännyt kyllä.
Henkisesti viikot ovat olleet yhtä vuoristorataa.
Tunnen miten olen kasvattanut sisälleni sellaista isoa puhumattomuudesta johtuvaa möykkyä, kun en ole saanut avautua kerta viikkoon sydämeni kyllyydestä.
Tiedän meneväni ensi viikolla vastaanotolle raskain mielin ja poistuvani helpottuneella mielellä saatua purettua ajatuksia.
Masennus on tietyissä asioissa löysentänyt otettaan ajan saatossa.
Se ei pidä minua enää vankinaan.
Tämä tauko terapiasta on ollut kyllä ikävä muistutus siitä, etten todellakaan ole vielä selvillä vesillä.
Ei tarvita kuin pieni arkinen vastoinkäyminen tai riita ja minusta tuntuu miten koko maailma romahtaa.
Vielä viikon verran puren hammasta ja yritän selviytyä.
Ensi viikolla tiedän etten ole enää yksin.
Kyllä minä selviän. Olen selvinnyt tähänkin asti.
Jos vähän itkettää, mitä sitten. Sitten itketään.
