Luin Helsingin Sanomista artikkelin, jossa nuori tyttö kertoo kokemuksestaan miten aiemmin diagnosoitu sairaus vaikuttaa elämään vielä vuosienkin päästä. Artikkeli oli kerännyt myös paljon kommentteja. Linkki juttuun alla
https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005780480.html
Juttu on mielestäni ajankohtainen ja tärkeä, vaikkakin tarinan tytön kokemukset ovat ikäviä ja kipeitä.
Olen itse saanut masennusdiagnoosin viime vuonna.
Elämä oli aika sumuista tuona aikana.
Olin jo aiemmin päättänyt luovuttaa, eikä minulla ollut lainkaan uskoa tulevaan.
Minä hain apua ammattilaisilta ja itkin olojani.
Itselleni diagnoosin saaminen oli helpotus, sain jonkin selityksen kokemilleni tunteille.
Hain apua, ymmärrystä ja selitystä ajatuksiini.
Minulla ei mielessänikään käynyt, että diagnoosi määrittelisi minut ihmisenä.
En ole ehkä tähän päivään mennessäkään halunnut uskoa, että pelkkä diagnoosi voi vaikuttaa elämääni.
Joku voi lokeroida minut pelkän sairauteni perusteella.
Vaikka tiedän nyt, että saamani diagnoosi voi evätä minulta mahdollisuuksia esimerkiksi työelämässä, tämä on tilanteeni.
En voi muuttaa menneisyyttä.
Olen sairastunut, hakenut ja saanut apua.
Olen hoitanut itseäni ja sairauttani kykyjeni mukaan.
Jos joku ei nää minua diagnoosini takana, se ei ole minun ongelmani.
On ihmisiä jotka ymmärtävät ja näkevät todellisen minäni.
Kohtaan tulevan pää pystyssä, en koe tarvetta ruveta salaamaan sairauttani tai menneisyyttäni.
