Jos on pitkään elänyt hullunmyllyn keskellä, ihan tavallinen arki voi tuntua oudolta.
On niin tottunut kaikenlaiseen juoksemiseen, että paikallaan olosta saattaa tuntea syyllisyyttä.
Elämän ollessa normaalitilassa emme tunne jokapäivä ahdistusta, surua ja pelkoa.
Pitkään jatkunut stressi voi muuttaa käsitystämme normaalista.
Yllättävän nopeasti sitä tottuu härdelliin elämässä.
Ihminen on kestävää ja sopeutuvaa sorttia.
Emme taivu pienestä tuulesta.
Joskus seisomme keskellä myrskyä katkeamispisteeseen asti.
Jokainen on jossain vaiheessa ollut keskellä arkea.
Eletään siinä oravanpyörässä joka koostuu töistä ja kotitöistä.
Kello herättää arkisin samaan aikaan, viikonloppuisin yritetään elää koko viikon edestä.
Mitä jos se elämä tapahtuu juuri silloin arkena?
Ehkä iloa onkin mahdollista löytää nakkikastikkeen ja pyykkien lomasta.
Emme vain osaa kohdistaa huomiotamme arjen positiivisiin asioihin. Tavoittelemme jotain suurempaa sekä hienompaa tai pelkäämme pahinta.
Meitä pelottaa nauraa ja nauttia elämästä tänään jos onni viedäänkin meiltä pois huomenna.
Mitä sitten jos onnemme romuttuu huomenna?
Eikö yksikin onnellinen hetki ole enemmän kuin ei mitään?
