Luin eilen aivan käsittämättömän raadollisen postauksen. Se oli kirjoitettu sydän verellä ja paha olo huokui rivien välistä.
Kaikki rakkaustarinat eivät todellakaan pääty kauniisti. Ei vaikka olisi alttarilla vannottu ikuista rakkautta.
Liian moni joutuu kärsimään henkisestä tai fyysisestä väkivallasta suhteessa.
Ulkopuolinen tuomitsee helposti, eikä ymmärrä sitä, että lähteminen voi olla helvetin vaikeaa.
Varmaankin jokainen ajattelee suhteen alussa, että nyt löytyi se elämän mittainen kumppani.
Aika saattaa näyttää hyvinkin nopeasti nämä kuvitelmat epätodeksi.
Joskus on rohkeampaa lähteä kuin jäädä.
Ei kenenkään täydy kärsiä, varsinkaan rakastamansa ihmisen vuoksi.
Kärsiä ei kannata avioliittolupauksien nojalla.
Sinun ei tarvitse seistä rinnalla niin myötä ja vastamäessä jos toinen lunastaa lupauksensa nyrkeillä.
Jos joutuu päivästä toiseen pelkäämään pahinta, on parempi nostaa kytkintä.
Olisipa meillä käytössä kristallipallo, joka kertoisi jo suhteen alkumetreillä niistä mustelmista, haavoista ja arvista joita suhde tulee tuomaan.
Haluamme uskoa aina kaikkeen hyvään. Uskomme ja toivomme, että vaikeinakin aikoina koittaa vielä se hyvä päivä. Vaikka vapisemme kuin haavanlehti, haluamme uskoa, että rakkaus kyllä korjaa kaiken.
Rakkaus ei kuitenkaan ole ihmesalva.
Rakkaus saattaa eheyttää, tehdä meistä parempia, mutta se saattaa myös hajottaa ja jättää ikuisia arpia.
Muista, ettei kenenkään rakkaus ole kärsimisen arvoista.
