Olen elänyt puolitoistavuotta ilman työstä saatavaa palkkatuloa.
Tähän ajanjaksoon on mahtunut useampia putoamisia byrokratian kuiluun.
Olen elänyt aikaa jolloin ei ole ollut varmuutta milloin tilille tulee rahaa.
Se on aika pysäyttävä fiilis kun ei voi mennä ruokakauppaan ostamaan perustarvikkeita. Yllättävän pienellä sitä ihminen tulee toimeen, mutta tyhjistä kaapeista on vaikea tekaista ruokaa.
Kyllä sitä kaipaa aikaa jolloin tilille tuli joka kuukausi tiettynä päivänä ennalta tiedetty summa rahaa ja se riitti seuraavan kuun tiliin saakka.
En syytä järjestelmää tai tukien riittämättömyyttä, mutta koen enemmän kuin ongelmalliseksi tilanteet joissa eri tahot katsovat ihmisen tilanteen eri tavalla, hylkäävä päätös saattaa romahduttaa yhden ihmisen talouden pitkäksi aikaa.
Jos taustalla on sairauksia joista hetkellinen työkyvyttömyys johtuu, ei taloudellinen romahtaminen ainakaan helpota paranemisprosessia.
Hyvin paljon sitä ihminen nöyrtyy tiukan paikan tullen. Sitä ottaa kaiken avun avosylin vastaan ja alkaa arvostamaan perusasioita aivan eri tavalla.
Olen huomannut, että tiukan paikan tullen apua saa jos jaksaa hakea sitä eri tahoilta.
Esimerkiksi kirkon diakoniatyö on ollut korvaamaton tuki hädän hetkellä. Siellä olen tuntenut tulleeni kuulluksi ihmisenä.
Onneksi vaikeat ajat eivät ole pysyviä. Uskon, että vielä tulee parempia aikoja.
