Kävin eilen tuttuun tapaan terapiassa, niin kuin olen tehnyt viikoittain jo parin vuoden ajan.
Välillä puhuttavaa ei ole niin paljon, joskus ahdistaa liikaa, toisinaan iskee epätoivo.
Pääsääntöisesti menen hyvillä mielin terapiaan.
On mielelle hyväksi purkaa sydäntään, tulla kuulluksi ja kohdatuksi.
Eilinen käynti oli erittäin hyvä. Se oli oikein malliesimerkki siitä, mitä hyötyä terapiasta voi olla.

Puhuin uudesta työstä, opiskelijan asemasta ja omasta epävarmuudestani.
En oikein tiennyt mitä ajattelen tai tunnen asiaa kohtaan, mutta terapeutti osasi kysyä juuri ne oikeat kysymykset ja pääsimme aiheen kanssa pitkälle.

- Teksti jatkuu mainoksen jälkeen -



Olen suorittaja luonne ja hyvin ankara itselleni.
Minun on vaikea hyväksyä rooliani opiskelijana.
Minulle on vaikeas myöntää, etten osaa asioita ja joudun jatkuvasti turvautumaan toisten apuun.
Koen myös herkästi ulkopuolisuutta työyhteisössä.
Pohdimme asiaa terapeutin kanssa yhdessä ja hän sai minut näkemään asioita eri tavalla.
Minä itse aiheutan suorituspaineet itselleni, eivät muut.
Vain minä vaadin täydellisyyttä, toiset näkevät minun opettelevan asioita.
Minä koen ulkopuolisuutta, toiset eivät varmasti tarkoituksella sulje minua ulkopuolelle.
Minut on kuitenkin otettu lämpimästi vastaan yritykseen.

Jos mennään ajassa taaksepäin vaikka vuoden verran, en olisi pystynyt tähän mitä nyt teen.
En olisi mennyt kouluun, saatika töihin jotka pakottavat minut ylös sängystä kello 6 aamulla.
Olisin lopettanut kaiken heti lähtöön koska ahdistaa.

Ahdistaa minua nytkin.
Välillä rinnassa puristaa ja toivottomat ajatukset valtaavat mielen.
Siedän kuitenkin niitä tunteita.
Uskallan olla epämukavuusalueella vaikka se tuntuu pahalta.
Jos aina pysyisi mukavuusalueella, se taitaisi olla este kehityksen tiellä?